Kodittomat

Pidin aikoinaan naistenlehden viikottaista kirjapalstaa seitsemisen vuotta. Voin sanoa, että dekkareita tuli luettua – niin paljon, että kyllästyin vähäksi aikaa koko genreen. Varsinkin ruotsalaisten naisten kirjoittamat rikosromaanit alkoivat tympiä. Tuntui, ettei niitä erottanut toisistaan ja usein ne olivat kiireessä kirjoitetun oloisia. Sellainenkin kaava oli näkyvissä, että esikoiskirjailija pukkaa markkinoille oikein hyvän ja nokkelan dekkarin, joka myy kuin häkää. Sitten pitääkin takoa, kun rauta on kuumaa ja tykittää dekkarisarjaa kuin liukuhihnalta niin että taso laskee kuin lehmän häntä.

Pidin paljon Kristina Ohlssoninesikoisteoksesta Nukketalo (Schildts, 2010). Mökkipitäjän kunnankirjastossa käteen sattui kirjailijan toinen romaani Tuhatkaunot (Schildts, 2011). Pelkäsin, että toinen kirja olisi huonompi kuin ensimmäinen. Lisäksi teema tuntui minusta vastenmieliseltä. Lähtökohtana on idealistinen pappi, joka auttaa laittomia maahanmuuttajia piilottelemalla näitä kesähuvilallaan. Pakolais- ja siirtolaiskysymykset ovat minusta masentavia, enkä ollut varma, haluanko lukea aiheesta aurinkoisina kesäpäivinä. Tuntuu, että maahanmuuttajateemaassa yhdistyy kaikki, mikä nykymaailmassa on ahdistavaa. Maailmassa on lukemattomia maita, joissa ihmisoikeuksia poljetaan niin surutta ja sisäpolitiikka on niin sekasortoista, ettei asioita voida mitenkään korjata. Usein jalkoihin jäävät juuri ne tavalliset ihmiset, joilla ei ole asioihin osaa eikä arpaa. Heistä hyötyy laajamittainen ihmissalakuljetusbisnes, johon liittyy vaikka minkälaista muutakin rikollisuutta. Ja ne ”onnekkaat”, jotka lopulta päätyvät vaikkapa pohjoismaihin ja saavat tuskaisan odottelun jälkeen oleskeluluvan: onko heillä asiat sen paremmin? Välillä tuntuu, että täytyy olla aivan pähkähullu, jos ylipäätään pyrkii Suomeen, kun täällä vihataan kaikkea ulkopuolelta tulevaa sydämen kyllyydestä. Ja vaikka kaikki menisikin muuten hyvin, loppujen lopuksi on vaikea saada apua vaikkapa kidutuksen aiheuttamiin psyykkisiin vaurioihin. Lisäksi seulan läpi pääsee tietysti myös ”pahoja” ihmisiä, jotka eivät ”ansaitse” lottovoittoaan, uutta elämäänsä pohjoismaissa.

Lainasin kirjan, mutta vielä kotona mietin, että viitsiiköhän tätä lukea. No ainahan voi vähän vilkaista alkua. Silmänräpäyksessä kello olikin sitten yli yksi yöllä – tarina todella vei alusta asti mukanaan. Ohlsson on osannut luoda todella taitavan, monimutkaisen mysteerin, jota annostellaan lukijalle juuri sopivina palasina. Pakolaisia auttava pappi vaimoineen murhataan raa’asti. Välillä seurataan Ruotsiin saapuvaa irakilaispakolaista, välillä pappipariskunnan tytärtä, joka suorittaa maailmalla salaista tehtävää. Enimmäkseen ollaan tietysti poliisien näkökulmassa. Keskipisteenä on Nukketalosta tuttu rikostutkija Fredrika Bergman, älykäs ja oivaltava, mutta samalla epävarma henkilö. Tällä kertaa poliisien yksityiselämäkin jaksoi kiinnostaa, sillä se ei ollut tavanomaista rikoskomissario keittää kaurapuuroa -linjaa, vaan jännitystä kehiteltiin myös kotielämän saralla.

Olen hyväuskoinen lukija, havaitsen harvoin jännityskirjoissakaan laskelmointia. Tuhatkaunot vei minut kokonaan mennessään, luin sitä silmät sirrissä kesämökin vinttikamarissa. Sellainen on ihanan rentouttava kokemus. Kuten usein dekkareissa, psykologia on tietysti aika yksioikoista. Kuten yhdysvaltalaisissa rikossarjoissa, jokin yksittäinen juttu pahiksen menneisyydessä selittää kokonaan, miksi hän on eksynyt kaidalta tieltä. Sen takia sarjoja onkin kiva katsella synkkinä talvi-iltoina: tulee turvallinen olo, kun pahuus selitetään niin näppärästi ja poliisit nappaavat pahikset pienen pähkäilyn jälkeen. Tällainen turvallisuudentunne on tietysti aika valheellinen, mutta selittää varmasti osaltaan rikossarjojen ja dekkareiden suosiota.

Vaikka Ohlsson käsittelee surullisiakin teemoja, Tuhatkaunot oli kuitenkin kiva, jännittävä lukukokemus, joka herätti uusia ajatuksiakin.

Kiinnostava esittely kirjailijasta löytyy täältä.