Kohti koulua

Tänään on viimeinen päivä mökillä, takana vaivaiset yhdeksän viikkoa. Kesämme kuluu aina suunnilleen samalla tavalla: kesän alussa on hirveästi suunnitelmia retkistä ja puuhista, yhtäkkiä huomataan, että olemme olleet koko kesän tiiviisti omalla tontilla. Mökillä on vaan niin ihanaa! Sadekaan ei hirveästi haittaa, sillä vihreys on minulle tärkeämpää kuin auringonpaiste. On aurinkokin tietysti ihana, mutta en halua jäädä harmittelemaan, jos sataa.

Joka vuosi uneksin näillä main, että voisin muuttaa maalle. Hiljaisuus, luonto ja metsä merkitsevät todella paljon, samoin se että mökillä on enemmän tilaa. Mökki itsessään on vähän rähjä, mutta sitäkin tunnelmallisempi: 1920-luvulla rakennettu pientilan päärakennus, joka tuntuu melkein elävältä olennolta. Kasvoin omakotitalossa, enkä varmaan ikinä kunnolla sopeudu kerrostaloon, vaikka kerrostaloelämisessä on paljon hyviä puolia. Odotan jo sitä aikaa, kun lapset ovat isompia, eikä minun tarvitse palata kaupunkiin vain koulun takia. Haluaisin elää syksyn etenemisen maaseudulla.

Mökillä on aikaa keskittyä enemmän ruuanlaittoon ja leipomiseen. Vanhanajan suuri tupakeittiö on ihan mahtava ruuanlaiton kannalta, vaikka vesi pitää kantaa kaivosta. Helsingissä asumisessa on paljon hyviä puolia, mutta asuintila ei ole yksi niistä. Sapettaa se, miten paljon asumisesta joutuu maksamaan. Maalla tietysti sähkö on kalliimpaa ja lämmitys maksaa maltaita.

Kesään on kuulunut ihania aterioita, metsäretkiä, rakkaiden sukulaisten tapaamista, suomalais-saksalaiset häät, lukemista ja saunomista. Perheen Pelle Peloton on saanut rakentaa rauhassa vajassa. Ihmeellistä, että voi pörrätä yhdeksän viikkoa omalla tontilla ilman, että aika käy yhtään pitkäksi. Lapset eivät ole sanoneet kertaakaan, että haluavat kaupunkiin, päinvastoin.

Olen myös kirjoittanut paljon proosaa. Vähän kevyempi teos ilmestyy ensi keväänä.