Kohti unelmien uraa

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa – tee itsellesi työ siitä mistä pidät (WSOY, 2017)

[Arvostelukappale]

(Kirjoituksessani esitetyt mielipiteet lifestyle-blogeista eivät koske Satu Rämön ja Hanne Valtarin blogeja, vaan blogikulttuuria yleisesti.)

Tässäpä kirja, joka herätti paljon ajatuksia. Satu Rämö on bloggaaja, matkailuyrittäjä ja kaupanpitäjä, Hanne Valtari ammattibloggaaja ja toimittaja. Naiset ovat siis yksinyrittäjiä, jotka ovat luoneet itse omat työpaikkansa – unelmahommat. Kirjassa he kertovat, mitä ovat oppineet unelmien tavoittelusta ja yksinyrittämisestä.

Unelmahommissa on erittäin mukaansa tempaava kirja. Kirjoittajat sekoittavat omia sekä ystävien kokemuksia ja haastatteluja. Tiukkapipona olisin tosin toivonut sekaan vähän enemmän tutkimustietoa, meillä Suomessa kun työelämän murrosta tutkitaan ahkerasti, samoin työssä jaksamista ja muita työhön liittyviä seikkoja.

Oma lukukokemukseni oli ristiriitainen. Kirjassa on erinomaisia neuvoja, myös vastoinkäymisiä kerrataan ja yksinyrittäjän arjen haasteet tulevat selväksi. Ote on silti myönteinen ja ”voimaannuttava”. Mukana on tehtäviä, joita lukija voi pohdiskella itsekseen – tehtävät vaikuttavat erittäin hyödyllisiltä. Kirjan loppupuolella on fiksuja neuvoja sen suhteen, miten blogilla voi tienata.

Moni seikka kuitenkin mietitytti. Kirja on selvästi suunnattu minua nuoremmille ihmisille, varmaankin etupäässä naisille, joita kiinnostaa lifestyle-tyyppinen yrittäminen: bloggaaminen, sisältömarkkinointi ja kaupallinen viestintä. Seuraan itse aktiivisesti joidenkin nuorempien naisten lifestyle-blogeja ja moni heistä tekee ihailtavan ammattitaitoista sisältöä. Parhaimmillaan lifestyle- ja perheblogeista saa iloa, energiaa sekä ideoita.

Työelämä on muuttumassa radikaalisti ja on hienoa, että on yritteliäitä ihmisiä, jotka osaavat ottaa siitä kaiken irti, luoda itselleen unelmatyön oman osaamisensa varassa ja elättää perheensä. Silti kuviossa on jotain, mikä häiritsee. Hanne Valtari kuvailee ihanaa työkeikkaa: viinipiknik yhteistyökumppanin, viinien maahantuojan kanssa. Herkuttelua ja naurua luonnon helmassa, ja siitä saa vielä laskuttaa asiakasta. Näitä viinipostauksia onkin ollut lifestyle-blogeissa riesaksi asti. Ne saavat miettimään, mitä sisältö oikeastaan on.

Lifestyle-bloggaajat joutuvat tasapainottelemaan kaiken aikaa kaupallisen ja epäkaupallisen välissä. Oma leipä on kiinni yhteistyöpostauksista, siis sisältömarkkinoinnista. Liian tiuhaan toistuvat yhteistyökampanjat kuitenkin helposti ärsyttävät lukijoita ja saavat jopa hylkäämään blogin, jota on ennen tullut seurattua ahkerasti. Välissä pitää olla normaalia elämää ilman yhteistyökampanjoita, ja sellaisista kirjoituksista ei erikseen makseta.

Taitava bloggaaja voi saada elannon kirjoittamalla muodista, sisustamisesta, leivonnasta ja ruuanlaitosta, liikuntaa ja bilettämistä unohtamatta – tällaisten teemojen ympärille on luontevaa sitoa yhteistyökampanjoita. Mutta entäpä jos oma intohimo onkin filosofia, maailman uskonnot, politiikka, kehitysapu tai vaikka nykytaide? Kaupallinen potentiaali on heti melkein olematon. Viinipiknikin kuvaamisella tienaa, kirjoituksella arjesta kenialaisessa orpokodissa ei. Sisällön tuottamisessa sisältö tarkoittaa nykyään usein juuri sisältömarkkinointia. Juodaan kesäiltana ystävien kanssa sitä ja sitä viiniä, joka sopii tämän ja tämän juuston kanssa. Tossut Vans, farkut Lee, reppu Sandqvist. Tässä ei ole todellakaan mitään väärää, mutta jääkö syvällisempi sisältö jalkoihin, kun ei sille löydy maksajia?

Eräs lifestyle-blogeihin liittyvä seikka, jota harvoin näkee käsiteltävän muualla kuin Vauva.fi:llä, on se että menestyäkseen bloggaajan on luovuttava omasta ja usein perheenkin yksityisyydestä. Pelkkä viinipiknikkien hehkuttaminen ei kiinnosta ketään, mukana pitää olla päiväkirjamaista sisältöä bloggaajan arjesta. Suosion myötä bloggaajasta tulee automaattisesti julkkis, samoin lapsista. Monissa perheblogeissa lapset esittelevät vaatteita, leluja, vanukkaita, muovailuvahaa ja kaupallisia sisäleikkipaikkoja. Moni äiti myös kertoo lastensa yksityisasioista, esimerkiksi kiusaamisesta, allergioista, sairauksista ja oppimisvaikeuksista. Eräässä äitiblogissa oli kuvia lapsesta peppu paljaana pottatreeneissä.

Joskus perheblogin täydellinen arki johtaakin eroon, välillä kipeään. Pahimmillaan on julkista tietoa iltapäivälehtiä myöten, että bloggaaja-isä jätti perheen lapsen ollessa vauva. Emme edes tiedä, miten pitkäksi aikaa tällaiset tarinat jäävät nettiin. Mitä lapset ajattelevat myöhemmin siitä, että oma lapsuus on ollut julkista?

Jos haluaa suosituksi bloggaajaksi, pitäisi siis olla valmis myymään myös osa persoonaansa ja yksityisyyttään. Rakastamme henkilökohtaisia tositarinoita – mitä henkilökohtaisempaa, sen parempi. Parhaimmillaan henkilökohtaisuus hyödyttää muitakin. Joissakin muotiblogeissa on ollut hienoja kirjoituksia yksinäsyydestä, masennuksesta ja loppuunpalamisesta. Toisaalta esimerkiksi parisuhdeongelmista harvemmin avaudutaan. Lifestyle-blogia pyörittävä superäiti tuskin kirjoittaa, että joutui miehen kanssa turvautumaan pariterapiaan. Blogien mielikuvat täydellisistä perheistä ja rakkaussuhteista luovat paineita.

Kirjan loppupuolella Lähiömutsi-blogia pitävä Valtari kertoo, miten on määritellyt yksityisyyden rajat sekä itsensä että lastensa kohdalla, tämä osuus on fiksu ja pohdittu. Jokainen tekee tietysti omat päätöksensä. Omat lapseni ovat melko nuoresta asti kieltäneet kuviensa laittamisen minnekään nettiin, edes Facebookiin rajatun kaveripiirini näkyville (muutamaa erikoislupaa lukuunottamatta, ja niitäkin piti kerjätä).

Unelmahommissa-kirjaa lukiessa mietitytti myös teoksen perhekeskeisyys. Valitettavasti on helpompaa tavoitella unelmia, jos kotona on puoliso, jonka tuloihin voi luottaa. (Unelmoin itsekin lisäopiskelusta, mutta yksinhuoltajana se ei ole mahdollista, jo pelkästään ajankäytön suhteen.) Molemmat kirjoittajat selostavat, millaiset yhteiskalenterit heillä on puolison kanssa – lapsiperheen elämä on totta tosiaan ihan erilaista, jos vastuuta on jakamassa kaksi aikuista. Muutoin raha-asioista puhutaan onneksi kirjassa mukavan suoraan.

Unelmahommissa-kirjan ansioita on positiivisuus, kannustavuus ja iloisuus. Silti varsinkin teoksen alkupäässä hieman hiersi se ajatus, että suunnilleen kaikki haluaisivat luoda itselleen yksinyrittäjänä unelmatyön tai muuttaa harrastuksensa rahaksi. On paljon ihmisiä, jotka ovat ihan tyytyväisiä tavallisessa työssä toisen palveluksessa, ja näitäkin ihmisiä tarvitaan.  Yhteiskunta ei toimisi, jos kaikki olisivat lifestyle-bloggaajia tai viskitislaamon pitäjiä. Monille ihmisille harrastus on rakas juuri sen takia, että se ei liity tienaamiseen.

Läheskään kaikilla ei ole edes luonteen puolesta edellytyksiä unelmiaan toteuttavaksi yksinyrittäjäksi – kirjasta käy nimittäin kiitettävän hyvin ilmi, miten paljon energiaa, intoa ja puhtia lifestyle-henkiseen yksinyrittämiseen tarvitaan. Pitää markkinoida itseään ja vahvuuksiaan väsymättä, pitää verkostua ja ideoida jopa pyörälenkillä. Pitää siis olla energinen, idearikas, luova ja ainakin jossain määrin ekstrovertti.