Kokonainen elämä

Kate Atkinson: A God in Ruins (Black Swan/Penguin/Randon House, 2015)

Keskiluokkaisen perheen poika Teddy Todd päätyy toiseen maailmansotaan pommikoneen pilotiksi. Vaimo Nancy löytyy lapsuudenkodin naapurista ja pitkän yrityksen jälkeen perheeseen syntyy tytär Viola. Isästä ja tyttärestä ei koskaan tule läheisiä. Viola yrittää löytää sisältöä elämään vaihtoehtoliikkeistä, sodassa kovia kokenut isä ei osaa samastua seuraavan sukupolven tuntoihin. Lapsenlapsista tulee vanhalle miehelle läheisiä, varsinkin vaimon menehdyttyä sairauteen.

Kate Atkinsonin esikoisromaani Behind the Scenes at the Museum (Museon kulisseissa, 1995) on yksi lempiromaaneistani, mutta sitä seuraavat teokset eivät oikein iskeneet. Niissä tuntui olevan liikaa kikkailua. A God in Ruins -romaanissa Atkinson palaa monessa suhteessa esikoisen teemoihin: on tavallinen keskiluokkainen brittiperhe, sukupolvien ketju vaikutuksineen, hirviömutsi ja yhteiskunnan muuttuminen sota-ajasta hyvinvointiin.

Eräs iso kerronnallinen ero romaanien välillä on: Museon kulisseissa etenee kronologisesti, God in Ruins -romaanissa hypellään aikakaudesta toiseen välillä räväkästikin. Kuvatessaan 1930-luvun tapahtumia kirjailija paljastaa, mitä tapahtuu 1990-luvulla. En tiedä, mikä on takauman vastakohta. Etiäinen? Näitä on kirjassa runsaasti, mutta koska Atkinson on niin taitava, aikahyppelyt tuntuvat luontevilta ja kiehtovilta.

Romaania on ylistetty ja syystä. Se on täyteläinen, koskettava ja monipuolinen. Teddyn sotakokemukset kuvataan riipivästi. Oma lukukokemukseni oli kuitenkin vähän ristiriitainen. A God in Ruins oli hieno lukukokemus, silti moni asia häiritsi. Teddy Todd kuvataan kaikin puolin sympaattiseksi ihmiseksi, hänessä ei oikeastaan ole vikoja. Tytär Viola on sen sijaan rasittava ihan kaikissa asioissa, jopa pienimmissä yksityiskohdissa. Hän on itsekeskeinen, kamala äiti, liian hemmoteltu hippikommuuniin, teennäinen ja teeskentelevä sekä inhottava kilttiä isäänsä kohtaan.

Nancya kuvataan eniten Teddyn ja Violan näkökulman kautta ja molempien mielestä hän on ihana ja täydellinen. Nancyn henkilökuva jää puutteelliseksi. Hän työskentelee sodan aikana koodinmurtajana, mutta sopeutuu sodan jälkeen tavalliseen elämään tyttökoulun matematiikan opettajana. Olisin toivonut Nancyn persoonaan jotain säröä.

Tuntuu epäuskottavalta, että niin ihanat vanhemmat kuin Teddy ja Nancy saavat aikaan niin hirveän jälkeläisen kuin Viola. Toinen asia, joka minua häiritsi, on henkilöiden elämäntarinoiden tavanomaisuus. Tuntuu, että samanlaisia elämäntarinoita on kerrottu brittikirjallisuudessa ja -leffoissa jo lukemattomia kertoja.

Atkinsonin musta huumori on välillä riemastuttavaa, mutta toisinaan se menee liiallisuuksiin ja muuttuu epäuskottavaksi. Kirjailija kuvaa todella osuvasti Yorkin yöelämää sekopäisine polttariporukoineen – kännihörhöilyn kuvauksesta kasvaa yhteiskuntakriittinen puheenvuoro. Sen sijaan Violan appivanhempien kuvaus on niin liioiteltua, että se menee epäuskottavaksi. Violan lasten isä on vain kamala ja hänen vanhempansa ohuita karikatyyrejä köyhtyneistä aatelisista. Osuus, jossa Violan poika Sunny menee asumaan isän vanhempien luo ei oikeastaan sovi tyylilajiltaan romaanin kokonaisuuteen.

Vanhuutta ja kuolemaa Atkinson kuvaa hyvin koskettavasti. Sen sijaan lopun keikaus jätti turhautuneen olon. Museon kulisseissa -romaanissa lopussa tulee nerokas keikaus, jonka takia romaani on pakko lukea samantien uudestaan. A God in Ruins -romaanin loppukeikaus oli pettymys.

Kokonaisuutena A God in Ruins oli kuitenkin hieno, koskettava ja riipaiseva lukuelämys.