Kriisin paikka
Lea on valittu vuoden johtajaksi 47-vuotiaana. Samaan syssyyn hän saa tietää sairastavansa verisuonitautia. Esimiehen mielestä tilanne on liian riskialtis työelämän kannalta, eikä Lealle jää muuta vaihtoehtoa kuin irtisanoutua. Perheetön yksinseläjä jää tyhjän päälle – hänen minuutensa on täysin työelämän muokkaama, kuten monilla suomalaisilla. Kuka hän on ilman nopeatempoista työtä, liikematkoja, vastuuta ja asemaa?
Työssä vaadittu itsekontrolli, tunteiden hillitseminen ja järjen ylivalta ei uudessa tilanteessa kannattele. Sattumalta Lean mieleen palaa nuoruuden mentori Bernard, johon hän tutustui opiskeluaikoina Pariisissa. Suhde mieheen herättää edelleen kysymyksiä ja Lea lähtee Pariisiin etsimään elämälleen uutta suuntaa. Löytyykö mies Pariisista? Mitä merkitsi, että tämä oli niin hullaantunut Hemingwayhyn?Voiko mustaan aukkoon pudonnut uraohjus löytää elämälleen uuden suunnan pakenemalla arkea Helsingissä?
Olen pitkään pitänyt Taina Haahdin kirjoista ja uutuus Koeaika (Siltala, 2013) on niistä paras. Mielestäni Haahti ei kuitenkaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Mietin johtuuko tämä siitä, että hänen taustansa on yritysmaailmassa. Kirjallisuuskriitikot ja kulttuuritoimittajat taas ovat humanistitaustaisia. Itse pidän Haahdin kirjoja kiinnostavina nimenomaan siksi, että niissä on muutakin kuin humanistien haahuilua. Työläiskirjailijoita Suomessa ei enää oikeastaan ole (kertokaa jos on), ja työelämä jää kotimaisessa kaunokirjallisuudessa yleensä ihmissuhteiden varjoon. Ainakin omassa tuttavapiirissäni kirjailijoilla – myös minulla – tuntuu olevan liian vähän kosketuskohtia oikeaan työelämään. Yleistystä tietysti, mutta minua häiritsee nykykaunokirjallisuudessa myös stereotyyppisyys. Insinöörit ovat pökkelöitä ja rikkaat ihmiset useimmiten pinnallisia ja itsekkäitä. Edellisessä käsittelemässäni kirjassa, Inka Nousiaisen uutuudessa, muuten viehätti se, että opettajan työ oli kuvattu aidosti ja kahden erilaisen opettajan kautta työhön tuli kaksi eriävää näkökulmaa.
Olen jo pitkään toivonut, että voisin lukea romaanin vaikkapa poliitikosta tai varakkaasta johtoaseman ihmisestä, joka on (epähumanistisesta) asemastaan huolimatta normaali ihminen. Koeaika onkin vastaus tähän toiveeseen. Kirjallisuudessa hienoa on se, että romaanin avulla voi viettää aikaa sellaisen ihmisen kanssa, johon ei normaaleissa oloissa törmäisi, tai joka oikeassa elämässä saattaisi olla ärsyttäväkin. Koeajan Lea on juuri sellainen. Toisaalta hänen kunnianhimoonsa on helppo samastua, toisaalta kireys ja tunteiden peittäminen ärsyttää.
Koska en ole oikea kriitikko, voin sanoa muitta mutkitta, että suorastaan hullaannuin tähän kirjaan. Yksinhuoltaja-arjessa yli 400-sivuisen kirjan lukeminen ei yleensä suju tuosta vain, mutta Koeaika oli niin mukaansatempaava, että luin sen alle viikossa (yöunista nipistäen, kiitosta vain kirjailijalle!). Kirjan lopulla olin jo niin kiintynyt päähenkilöön, että toivoin kovasti hänen saavan yllätyskolmoset, komean miehen ja talon Ranskan maaseudulta – onneksi kirjailija ei kuitenkaan päätynyt niin siirappiseen loppuratkaisuun!
Koeajassa miellytti myös se, että harvemmin romaaneissa käsitellään muita taideteoksia, vaikka ne ovat meistä monille osa jokapäiväistä elämää ja ilon sekä inspiraation lähteitä. Lean kipakka analyysi Kaurismäenelokuvasta oli todella hauska, ja se miten hän haki vastauksia elämänsä kysymyksiin Hemingwayn elämästä ja teoksista kiinnostavaa. Pidin siitäkin, että kirjassa on todella paljon ajatuksia – niin Lean kohtaama mieskin toteaa. Myös amerikkalaisen Rickin ja Lean keskustelut olivat kiinnostavia.
Koeaika oli minulle nautinnollinen (paitsi silloin kun valvominen sattui silmiin) ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Johtamista Lea analysoi välillä riemastuttavan sarkastisesti. Myös ”romaanihenkilö kirjoittaa kirjan” -teema tuntui kerrankin uskottavalta. Periaatteessahan romaanin teema on lukemattomista naistenlehtiartikkeleista tuttu: ”Vakava sairaus pysäytti”, ”terveyden pettäminen sai miettimään arvot uusiksi”, mutta Koeajassa teemaa käsitellään paljon raikkaammin kuin noissa kriisistä pelastukseen -artikkeleissa. Pisteet Haahdille siitä, että onnistuu välttämään teemaan liittyvät naistenlehtikliseet (”naisjohtaja muutti maalle ryijytaiteilijaksi”).
Ehkä ainoa kritisoitava seikka oli sama, mikä tulee esiin monissa romaaneissa, joissa henkilö miettii menneisyyden kipupisteitä: välillä kerronta oli liian solipsistista ja keskittyi vain Lean näkökulmaan. Jo ennen Rickin ilmestymistä kuvioihin olisin kaivannut henkilöhahmoa, joka olisi virittänyt konkreettisia konflikteja päähenkilön kanssa sen sijaan, että tämä muisteli menneisyyden vaikeita tapahtumia ikioman kiikarinsa läpi. Toisaalta riemastutti se että seksuaalisuus – varsinkin keski-ikäisen naisen seksuaalisuus – on kirjassa kuvattu kerrankin iloisena, villinä ja vapauttavana voimana. Kotimaisessa kirjallisuudessa kuvataan niin usein seksiä depressiivisesti, ahdistavasti tai vallankäytön välineenä. Oikeassa elämässä se nyt vain on usein pelkästään iloista ”peuhaamista”, romaanin termiä lainaten.