Kuka ymmärtää rasistia?

Hänessä on tulevaisuus.

Se, että viisitoistatuhatta ihmistä kerääntyy Helsingin keskustaan osoittamaan mieltään rasismia vastaan on upea, hieno asia. Facebookissa hanketta tuki 27 000 ihmistä. Itse olin maalla lasteni ja yhden lainalapsen kanssa. Etäämmältä mielenosoitus herätti myös ristiriitaisia tunteita.

On upeaa, että parissa vuorokaudessa saadaan niin paljon kansaa liikkeelle – mutta muuttaako yksikään äärioikeistolainen, rasisti, maahanmuuttokriitikko tai maltillisesti ennakkoluuloinen kansalainen mielipiteitään Meillä on unelma -tempauksen takia?

Maahanmuuttokriittisen puolueen kansanedustajaa on piesty kuin vierasta sikaa – ja ihan syystä. Samalla tuntuu kuitenkin unohtuvan, että miehellä on takanaan vankka tukijoukko, nimittäin kaikki ne Suomen kansalaiset, jotka ovat hänet eduskuntaan halunneet. Maassamme on siis runsain mitoin ihmisiä, joiden mielestä Olli Immosen ulostulossa ei ollut mitään väärää. Ja toisella puolella ovat ne, joiden mielestä nuo tyypit ovat pahuus itse.

Moni asia tässä sopassa panee miettimään. Yksi on kieli. Nykyaikainen kommunikaatio, joka tapahtuu paljolti internetissä, perustuu kieleen. Kielellinen ilmaisu on hankalaa jopa omalla äidinkielellä: netissä emme näe toisen eleitä ja ilmeitä, jotka kasvokkain tapahtuvassa keskustelussa viestittävät paljon. Kielen ammattilaisena olen täysin tietoinen siitä, että alakynnessä ovat ne, joilla on vähemmän kielellistä ilmaisukykyä tai koulutusta. Kielellinen ilmaisukyky ei tietenkään riipu koulutuksesta, mutta kielen välittämien mielleyhtymien avautuminen ehkä liittyy. Ja sitten kun asianomainen päättää vielä – tuntemattomasta syystä – kirjoittaa englannin kielellä, ollaankin syvällä suossa. Englanti on päältä päin katsottuna nykyajan esperanto tahi lingua franca, mutta kuinka moni sitä oikeastaan taitaa?

Rahalla saa ja kamelilla pääsee.

Kun on seurannut Immosen ulostulon jälkipyykkiä, on tuntunut, että Suomi todellakin jakaantuu kahtia: niihin, jotka lukevat kansanedustajan englanninkielisen päivityksen joko koulutettujen tai muutoin yleissivistyneiden lasien läpi sekä niihin, joille se on rehellinen taisteluhuuto vailla sen kummempia konnotaatioita. Ryhmä 1 herkuttelee ”tankeroenglannilla” [vrt. Ahti Karjalaisen legendaarisen huono englannin kielen taito], Manowar-paatoksella tai viittauksilla Brave Heart -tyyppisiin sankarieeposleffoihin. Ryhmä 2 on sitä mieltä, että päivitys sanoo vain sen, mitä moni ajattelee: he ovat vaikuttuneita tekstin aitoudesta. Heille ”Manowar-englanti” on osoitus rehellisyydestä.

Toisaalla siis ilkutaan, että naurettavaa hevisloganienglantia ja toisaalla ollaan liikuttuneita, että nyt puhutaan siitä, mikä on meille tärkeää. Kumpikaan porukka ei kuuntele toista. Toisaalla ollaan sitä mieltä, että sisä-Suomea asuttaa säälittävien junttien joukko. Ja toisaalla kouhkataan, että Helsingissä halutaan kertoa kaikille, mitä mieltä pitää olla.

Koko hässäkkä herättää monenlaisia ajatuksia. Helsinki on usein tuntunut tuppukylältä, jossa kaikkien pitää olla samanlaisia, mutta ilmeisesti niinkin suuressa kaupungissa kuin Helsinki on, joutuu erilailla kohtaamaan ”erilaisuutta” kuin pikkupaikkakunnilla. Selvää on, että ”maahanmuuttokriittisillä” on retoriikka hukassa. Ja ”suvaitsevaisilla” on hukassa kyky kuunnella sellaisia, joilla ei ole samaa yleissivistystä tai koulutusta.

Lakki se tekee suomalaisen. (Roskiksesta löytynyt valokuva.)

Olen miettinyt paljon sitä kansanosaa, jonka mielestä Olli Immonen on oikeassa ja tuo esiin tärkeän asian. Tämä on viesti siitä, että Suomessa on henkilöitä, jotka kokevat joko omiensa tai maansa asioiden olevan niin huonolla tolalla, että syyllinen pitää kaivaa vaikka kiven silmästä. Keitä he ovat ja millaista elämää he elävät? Nykytilanteessa yhdet ovat liioitellun suvaitsemattomia ja toiset liioitellun suvaitsevaisia. Ensimmäiset suhtautuvat tilanteeseen aggressiivisesti, toiset naureskellen – voi noita juntteja, ovatko he edes käyneet Kanarialla, eivätkö he tajua, ettei enää eletä 50-lukua? Ja suvaitsemattomat ovat sitä mieltä, että Helsingissä ei muuta tehdä kuin litkitään lattea apurahoilla. Nykyasenteilla kummatkaan eivät kohtaa.

Suvaitsematon kiljuu, että kohta pannaan kaikki naiset ”mustaan säkkiin”. Suvaitsevainen kailottaa, että hän on opiskellut kehitysmaatutkimusta, ollut vapaaehtoishommissa Nicaraguassa ja toivottaa avoimin sylein kaikki maailman ihmiset Suomeen. Sitten riidellään siitä, kuka on suomalainen, kenellä on oikeus sosiaaliturvaan, eiks ole ihanaa syödä etnisessä ravintolassa, ulkkikset vievät meidän naiset. Välillä tuntuu, että on sadan vuoden takaisessa hullujenhuoneessa, missä kaikki kiljuvat omaa asiaansa.

Minusta tuntuu, että mikään todellinen keskustelu ei ole edes alkanut. En tietenkään halua Suomeen lisää naisvihaa, sukupuolielinten silpomista tai kristinuskon vastaisuutta. Mutta en myöskään halua Suomeen rasismia, lisää naisvihaa tai ”etnisten vähemmistöjen” sosiaalista eristämistä. En halua, että maahanmuuttajanuorilla ei ole mahdollisuuksia opiskella huipulle vain siksi, että opintojenohjaajan mielestä maahanmuuttajanuori sopii just hyvin lähihoitajaksi, kun heillä on se kulttuuri, että vanhuksia kunnoitetaan (ja heidän vaippojaan vaihdetaan nurisematta). Mutta samaten en halua, että kukaan ei kannusta kainuulaisen duunariperheen vesaa huippulääkäriksi/koodaajaksi/innovaatoriksi vain siksi, että hän tulee ongelmalähiöstä. Kaikilla Suomessa asuvilla pitäisi olla oikeus toteuttaa itseään, tehdä mielekästä työtä ja opiskella niin pitkälle kuin haluavat.

Todellinen vuoropuhelu ei ole vielä alkanut.