Läkähdyttävä historia
Rakastan museoita ja Saksassa on ihanaa se, että museot ovat viimeisen päälle suunniteltuja ja toteutettuja. Ehkä välillä liiankin: tänään kävin Saksan historian museossa (Deutsches Historisches Musem) ja se oli kyllä toivottoman suuri ja perinpohjainen. Keskiajalta nykypäivään ja neljä vaihtuvaa näyttelyä päälle! Keskityin ajanjaksoon 1800-luvun lopusta muurin kaatumiseen ja sekin oli aiheuttaa läkähtymisen. Jokainen teema käytiin läpi perinpohjaisesti.
Museo ei suinkaan ole mikään kivan viihteellinen elämyskeskus, jossa esiteltäisiin entisaikojen vessapaperia ja vaatetusta, tai mitään muutakaan hupaisaa. Painopiste oli keisareissa ja kanslereissa, parlamentarismin kehityksessä, sosiaalidemokratian synnyssä sekä tieteellisissä innovaatioissa, sotia unohtamatta.
Toisen maailmansodan jälkeisen aikakauden kohdalla meinasin hermostua. Miksi siitä ajasta kerrotaan aina niin kaavamaisesti? Erityisesti tämä pätee tietenkin DDR:ään. Taas kerran DDR esitettiin kurjalana, jossa ei ollut mitään, ja kansalaisia vainottiin sekä viskattiin tyrmään ilman sen kummempia syitä. Ankeuden valtakunta lopahti muurin murtumiseen ja sitten kaikilla oli ihanaa. Tämä tarina toistuu kaikissa saksalaisissa museoissa, joissa DDR:ää esitellään. Koska Saksan historian museo on totinen paikka, siellä ei onneksi ollut hassunkurisina esiteltäviä DDR-tavaroita tai asuja. Tarina DDR:stä ankeuden tyyssijana on yksipuolinen ja jatkaa kylmän sodan retoriikkaa. Se tympii. Haluaisin kuulla monipuolisempia näkemyksiä!
Eräs yksityiskohta jäi museosta mieleen. Minua kiinnostaa kovasti aikakausi välittömästi toisen maailmansodan jälkeen. Miten ihmeessä saksalaiset oikein saivat yhteiskuntansa takaisin raiteilleen? Asunnoistakin oli tuhoutunut puolet. Museossa kerrottiin, että koska niin moni mies oli kuollut sodassa, pommitusten tuhojen siivoaminen jäi enimmäkseen naisten kontolle. Naiset pääsevät aina siivoamaan!
Latvia, Ligatne, Conference room in an underground fallout shelter, Ligatne 2006
© Martin Roemers
Jaksoin katsoa vaihtuvista näyttelyistä vain yhden, mutta se oli todella kiehtova. Hollantilainen valokuvaaja Martin Roemers on kiertänyt pitkin Eurooppaa kuvaamassa kylmän sodan jäänteitä: hylättyjä paikkoja ja romuja. Näyttely Relics of the Cold War oli pysäyttävä. Kuvia oli Venäjältä, Puolasta, Tsekeistä, Ukrainasta, Latviasta ja Liettuasta. Länttä edustivat Iso-Britannia, Hollanti ja Belgia. Näyttely sopii Saksan historian museoon kuin nappi palttooseen. Kuvat esittelevät järjestelmää, joka syntyi toisen maailmansodan seurauksena. Itä ja länsi uskoivat molemmat olevansa oikeassa, molemmat kaivoivat tunneleita ja maanalaisia ohjusvarastoja, tekivät ydinkokeita ja valmistautuivat perusteellisesti kolmanteen maailmansotaan. Nyt paikat ovat raunioita ja ruostetta.
East Germany, Jüterbog, Soviet military hospital, Jüterbog 2007
© Martin Roemers
Kun katselin kuvia mietin, miten me oikein pysyimme järjissämme kylmän sodan aikaan, kun koko ajan oli tietoisuus siitä, että maailma voi posahtaa koska tahansa. Ja miten mielettömästi kylmän sodan kahtiajaottelu on tullut maksamaan: tukikohdat, vakoilusysteemit, tarkkailujärjestelmät, ydinkärjet siellä sun täällä sekä tuhansien ihmisten työvoima. Järjetöntä!
West Germany, Lorch, West German army supplies depot in a fallout shelter, Lorch 2008
© Martin Roemers
Saksan historian museon uuden siiven on suunnitellut kiinalais-amerikkalainen arkkitehti I.M.Pei. Se oli hieno, valoisa ja keveä.
(Martin Roemersin kuvat Deutsche Historisches Museum/Pressbilder)
Dokumentoinnin ja museaalisen esittämisen ongelma: nykyihminen hahmottaa ja jäsentää maailmansa tavaran kautta. Hauskaa kyllä, monia DDR:ssä tuotettuja kulutustavaroita tuotiin Suomeenkin vielä 1980-luvulla, kuten astioita, verhoja etc. Näihin törmää yhä kirpputoreilla. Sitävastoin monet tekniset tuotteet olivat paikallisille joko tavattoman kalliita tai tavoittamattomissa – tai infra oli jäänyt 1930-luvun tasolle. Vielä 1989 monilla itä-Berliinissä asuvilla ei ollut (lanka-) puhelinta, siispä lappu ovelle, ellei vierailu onnistunut, tai onnekkaassa tapauksessa soittopyyntö naapurille.
Kuitenkin hurmaavinta Berliinissä on, että sama näyttämö tarjoaa puitteet mitä erilaisimmille sisällöille. Kävin tässä rakennuksessa ensi kerran 1989. Tarkoitus sama (Museum für Deutsche Geschichte), DDR 40 vuotta-juhlanäyttely. Noin vuoden kuluttua kyseinen valtio oli lakannut olemasta.
(nb. paras tuntemani yleisesitys sodanjälkeisestä Saksasta on Ulrich Herbert: Geschichte Deutschlands im 20. Jahrhundert, mutta en valitettavasti tunne suositeltavia lähteitä suomalaisten osaamilla kielillä)
Kiitos vinkistä, minulla on kyllä pitkän saksan tausta, mutta historiaopuksiin se ei ihan riitä.
Oma mielikuvani on, että Saksassa museot ja historialliset näyttelyt nojaavat paljon tekstiin. Silti esim Märkisches Museumissa vain noin kymmenesosa tekstistä oli myös englanniksi – englanti on kuitenkin nykyään lingua franca, ainakin jossain määrin.
Esineissä menneisyys on tietysti käsinkoskeltevaa. Kirppiksillä on kivaa se, että tavaroita saa koskea.
Ainakin yksi esineistö taistelee yhä menestyksellä kuriositeetiksi ja historian objektiksi muuttumista vastaan: äänilevyt. Harrastajana ilahdun ajatuksesta, että vaikkapa 1960 – luvun LP on tuottanut iloa jo 50+ vuotta. Kuuntelijana hämmästyn usein niiden tarjoamasta elävästä ja puhuttelevasta säveltaiteesta, riippumatta siitä onko oma preferenssi taide- vai rytmimusiikissa. – Plus: moni maa on oma kiehtova lukunsa tässä suuressa kertomuksessa (Puola, Saksa, NL/Viro/Venäjä etc.).