Luettavaa synkkiin syysiltoihin

Aloin lukea dekkareita vasta odottaessa ensimmäistä lastani. (Kun haastattelin rikoskirjailija Minette Waltersia, hän kertoi aloittaneensa dekkarien kirjoittamisen kotiäitiyden myötä!) Oli jotenkin niin seesteinen ja äidillinen olo, että vastapainoksi tarvittiin murhamysteereitä ja muita rikoksia. Pidin naistenlehden kirjapalstaa seitsemisen vuotta, ja sinä aikana dekkareita tuli luettua niin paljon, että into vähän laantui.

Joitakin suosikkeja luen kuitenkin edelleen – Outi Pakkanen kuuluu heihin. Siksi pomppasinkin ilosta, kun taloyhtiön kierrätyshyllyyn ilmestyi Pakkasen romaani Tarjoilija, pyyhkikää taulu (Otava, 1986). Romaani kertoo 60-luvun koulutovereista, jotka kokoontuvat luokkakokoukseen kaksikymmentä vuotta kirjoitusten jälkeen. Vanhat kaunat nostavat päätään ja jatkoilla tapahtuu murha.

Minulle Pakkasen romaanit ovat luotettavia kuin vanha villatakki. Se onkin ihailtava saavutus: harva sarjakirjailija pysymään pitämään tasoa yllä vuosikymmenestä toiseen. Englanniksi puhutaan dekkarigenren alalajista nimeltä cozy mysteteries eli cozies ja Pakkasen kirjat sopivat lajityyppiin hyvin.  Neiti Marplen maalaiskylien sijalla on Helsinki, joka onkin tietystä näkökulmasta katsottuna pikku kyläpahanen – varsinkin kun keskitytään (omaan kotikylääni) Lauttasaareen, kuten tässä kirjassa.

Cozies-kirjoissa syyllinen ei ole sarjamurhaaja tai psykopaatti, vaan yleensä tavallinen, hairahtunut henkilö, useimmiten henkilöille tuttu. Pakkasen romaanit ovat helppolukuisia, mutta niissä on silti hyvää kieltä. Henkilöt ovat ehkä välillä yksioikoisia, mutta myös uskottavia. Ihailen Pakkasen kerronnassa myös sitä, miten osuvasti hän naulaa kunkin aikakauden olennaiset jutut. Se ei ole niin helppoa kuin kuvittelisi, monien kirjailijoiden mielestä on jopa vaikeampi kuvata aikaa jossa itse elää kuin menneitä aikakausia.

Tarjoilija, pyyhkikää taulu on luotettavaa Pakkasta, mukaansatempaava kertomus, joka herättää myös ajatuksia esimerkiksi julkisuudesta. Anna Lainekin esiintyy kirjassa, mutta valitettavasti hän ei näköjään 1980-luvulla harrastanut ruuanlaittoa yhtä innokkaasti kuin nykyään, joten ruokakuvauksia ei juuri ole. Ne ovat iso plussa Pakkasen uudemmissa romaaneissa!