Lukisinko lehden?
Meille ei tule sanomalehteä. Tein päätöksen jäätyäni yksinhuoltajaksi. Tilaus on liian kallis ja lehden lukeminen ennemmin ärsytti kuin innosti. Jonkin aikaa tilasin viikonlopun lehteä, mutta sekin oli aika kallista. Ja ärsytti.
Joka-aamuinen lehden lukeminen on Suomessa ollut jonkinlainen pyhä asia. Nyt lehdistö on kriisissä, tilaukset vähenevät, henkilökuntaa irtisanotaan ja moni lehtialalla onkin ihan paniikissa. Viime päivinä Facebookissa on ollut useitakin keskusteluketjuja, joissa syyllistetään lukijaa siitä, ettei sanomalehdestä haluta maksaa. Mielestäni näkökulma on vähän erikoinen. Sanomalehtihän on kaupallinen tuote – jollen pidä sen sisällöstä, minun pitäisi jonkinlaisen kansallisvelvollisuuden takia edelleen tilata lehteä?
Puheenvuoroissa toistuu, miten tärkeää on, että suomalaisille lukijoille kirjoitetaan maailmankin asioista meidän omista lähtökohdistamme. Nimenomaan – juuri tämä oli yksi niistä asioista, jotka ärsyttivät, kun vielä luin aamulehteä. Omaan vaikutelmaani perustuen olen sitä mieltä, että suomalaiset toimittajat käyttävät aivan liikaa yhdysvaltalaisia lähteitä. Välillä tuntui, ettei suuressa lehtitalossa muuta kielitaitoa olekaan kuin englanti. Olisin kaivannut arabiantaitoista toimittajaa tai jopa kirjeenvaihtajaa, siis suomalaista, joka osaisi arabiaa. Sellaista ei näemmä ole, koska arabimaailmaa koskevat uutiset kierrätetään Yhdysvaltojen kautta. Jos haluan uutiseni yhdysvaltalaisesta näkökulmasta, voin lukea ilmaiseksi sikäläisten lehtien saitteja, voin lainata lehtiä sähköisinä kaupunginkirjastosta ja jopa lukea uutisia Reutersin sivuilta suoraan.
Tiedon valikoituminenkin oli minulle ongelma. Luen mielelläni maailman terveysjärjestön WHO:n sivuja, koska siellä on paljon hyviä uutisia esimerkiksi polionvastaisen taistelun etenemisestä. Mielestäni ei ole pinnallisen luonteenlaadun merkki, jos joskus haluaa lukea hyviäkin uutisia.
Helsingin Sanomissa minua alkoi sapettaa myös kuvien suuruus. Arvostan hyviä uutiskuvia, mutta ulkomaansivuilla saattoi olla puolen sivun kuva jonkun käsistä. Mitä tietoa sellainen tuo? Olisin halunnut enemmän tekstiä ja vähemmän turhia kuvia. Kulttuurisivuilla oli puolen sivun kuva esikoiskirjailijasta, joka oli luonnollisesti nätti nainen. Hänet oli kuvattu siten, että pää oli kuvan alalaidassa ja loput oli seinää. Jäin miettimään, mitä kuvaaja, graafikko ja kulttuurisivujen esimies halusivat seinällä viestittää. Kirjailijan pään yläpuolella on vielä paljon tyhjää tilaa uusille ajatuskuplille? Olen varhaismummo – olisin mieluummin lukenut enemmän kirjailijan ajatuksia.
Helsingin Sanomien kulttuurisivut alkoivat olla tosi turhauttavat. Moni hyvä kirja tai näyttely jäi ilman mitään mainintaa, sillä kulttuurisivut tuntuivat toimivan fanijournalismin periaatteella. Kun kirjoittajasta jokin on kivaa, siitä kirjoitetaan paljon. Yhdysvallat-painotteisuus näkyi kulttuurisivuillakin, eurooppalaisista ilmiöistä kirjoitettiin tosi vähän, puhumattakaan katveeseen jäivistä maista. Helsingin Sanomien romaanikritiikeissä tehdään aina liiallisia juonipaljastuksia. Harrastetaan myös koulukiusaamiskritiikkiä, huvitetaan lukijoita irvimällä kirjailijalle, jopa esikoisille (tämä ei ole omakohtaista, olen pahoillani muiden takia). Mielestäni paljon parempia kirjakatsauksia saa kirjablogeista. Niissä ei ole tarvetta ivata kirjailijaa.
Eräässä kommentissa Facebookissa HS:n toimittaja kertoi, että lehti ei tunnu enää purevan vanhempiin lukijoihin. Pidän aika huvittavana sitä, että 43-vuotiaana kuulun ilmeisesti näihin vanhoihin lukijoihin. Kyllä, parikymppisten toimittajien ylimielinen asenne ja nokkelointi ärsyttää, mutta vika on varmaan jälleen minussa, lukijassa. (Lisäys 19.1.: tämä on tietysti yleistys, valtaosa nuorista toimittajista on hyviä ja fiksuja.)
Muun ärsytyksen päälle tulivat Helsingin Sanomien loputtomat virheet. Lyöntivirheet, virheet ulkomaisissa nimissä, virheet kaikissa siteerauksissa jotka eivät ole englantia, maailman mediasta poimitut virheelliset faktat. Irvokasta kyllä, HS ilmoitti vastikää panostavansa editointiin.Muistan vielä, miten HS:n koko oikolukuosasto sai kenkää 1990-luvulla, moni lähes nelikymmenvuotisen uran jälkeen. Sen jälkeen virheet alkoivat yllättäen lisääntyä huomattavasti. Nyt on sitten huomattu, että vahva editointi voi olla kilpailuvaltti.
Panin vastakkain joka-aamuiset ärsytyksen aiheet ja lehden korkean tilaushinnan (myös paperijätteen määrä painoi vaa’assa). Lopetin tilauksen. Olin lukenut Helsingin Sanomia kolmisenkymmentä vuotta, mutta eipä siellä kukaan jäänyt kaipaamaan. Yksikään tilausmyyjä ei soitellut perään – samaa olen kuullut muilta tilauksensa lopettaneilta. Ajattelin kyllä kertoa lehteen perusteeni lopettamiselle, mutta päättelin, että hölinäni päätyvät vain jonkun asiakaspalvelijan roskakoriin.
Kun ilmoitin Facebookissa, että lopetin tilauksen, koska rahoille on yksinhuoltajan perheessä parempaakin käyttöä, sain tietysti niskaani paheksunnan aallon. Miten kenellekään voivat uudet vaatteet olla tärkeämpiä kuin sanomalehti? No miksi ihmeessä maksaisin lehdestä, jota eniten ärsytti? Toki lehdessä oli myös erinomaisia artikkeleita, mutta ärsyyntyminen oli päällimmäinen tunne, enkä kaivannut sitä aamuihini.
Luen kyllä Helsingin Sanomia edelleen. Saatan ottaa vanhempieni luota vanhoja lehtiä mukaan ja Kuukausiliitteen otan pari päivää ilmestymisen jälkeen roskiksesta. Kirjastossamme on joka aamu kello 9 innokkaita lehdenlukijoita (juuri niitä vanhoja). Facebook-keskustelusta päätellen toimin kuitenkin täysin moraalittomasti. Moni ilmoittaa tilaavansa aamulehteä kannatuksen vuoksi, siksi ettei suomalainen lehdistö näivety. Kaunis ajatus, mutta toisaalta aika irvokasta, jos Helsingin Sanomien tulevaisuus on kiinni vähävaraisten yksinhuoltajien tilauspanoksesta. Minulle on vieras ajatus, että tilaisin aamulehteä ainoastaan kannatuksen vuoksi. Varsinkin kun lehden voi lukea verkossa ilmaiseksi kokonaan, maksumuurista huolimatta. Kun viisi ilmaista artikkelia on luettu, sen kun vaihtaa selainta. Kun vaihtaa konetta, voi taas aloittaa alusta. Jos maksumuuri on rakennettu noin huolimattomasti, on vähän hassua itkeä, ettei tule rahaa. (En kuitenkaan lue lehteä verkossa kokonaan, edellä mainittujen syiden vuoksi.)
Luen paljon muita lehtiä ja kuuntelen radiota. En tunne jääväni mistään paitsi. Joka toinen päivä sosiaalisessa mediassa raivotaan jostakin Helsingin Sanomien jutusta. Ajattelen silloin tyytyväisenä, että eipä mennyt tämäkään aamu pilalle.
Eräässä Facebook-keskustelussa HS:n toimittaja lähestulkoon syytti, että minunkaltaiseni lehteä tilaamattomat ovat syy siihen, että toimittajia jää työttömäksi. Ilmeisesti lehden toimittajat eivät tajua, että auttavat osaltaan rakentamaan lehden brändiä sillä, miten sosiaalisessa mediassa käyttäytyvät. Tuli jälleen vahva vaikutelma Helsingin Sanomien toimittajasta, joka tekee aina kaiken oikein, mutta lukijat ovat niin mänttejä, että kaikki menee suohon. Anteeksi, en aio kokea syyllisyyttä siitä, etten tilaa lehteä, josta en hirveästi pidä. Käytän mieluummin ne rahat vaikka ulkomaisiin aikakauslehtiin, vaikken saisikaan suomalaista näkökulmaa.
Syyllistämällä lukijoita mennään vain ojasta allikkoon. Monissa toimittajien puheenvuoroissa Facebookissa toistuu ajatus, että lukijat ovat niin moukkia, etteivät tajua, miten tärkeää on tilata suomalaista sanomalehteä. Tuollainen asenne ei varsinaisesti saa meitä ”vapaamatkustajia” luovuttamaan killinkejämme lehdille, päinvastoin.
Luen paljon lehtiä. Lainaan niitä kaupunginkirjastosta ipadille, dyykkaan roskista, saan kavereilta ja luen kirjastossa tai kahvilassa. Ostan ipadille ulkomaisia lehtiä. Ostan ja tilaan kotimaisia naistenlehtiä. Niissä on mielestäni tosi hyviä artikkeleita, esimerkkinä MeNaisten uusimman numeronjuttu kolmannen polven työttömistä. Maksan naistenlehdistä ihan mielelläni.
Ainoa ikävä juttu siinä, etten tilaa sanomalehteä on, että lapset eivät näe minun lukevan sanomalehteä. Mutta ehkäpä sanomalehteä lukeva äiti tai isä kuuluu pian menneisyyteen.
Kommentit (6)
Mulla oli kotoa pois muutettuani sopeutumisvaikeuksia ensiksi ilman aamuista lehteä ja tilailinkin aluksi viikonloppunumerot. Nykyään pärjään hyvin ilman, vaikka joskus tuntuukin, että olen ulkona kaikesta. Mutta kun ne maksaa niin paljon ja siitä tulee jätettä. Kuukausiliitettä on jossain määrin ikävä, mutta sen saa kyllä helposti luettavaksi.
Itselläni Hesarin tilaaminen oli katkolla pitkään, periaatteessa aina siitä asti, kun muutimme uuteen asuntoon mieheni kanssa 70-luvulla!!!! Silloin meille ilmoitettiin, ettei kyseiseen osoitteeseen voinut tilata Hesaria, koska siinä osoitteessa lasku oli maksamatta. Ei siis meiltä, vaan edellisiltä asujilta! Olin 90-luvulla töissä Lapissa ja silloin tilasin Hesaria jonkin aikaa huvikseni, kun sen avulla Helsinki tuntui olevan jotenkin lähempänä. Helsingissä asuessani en ole Hesaria kaivannut, jos olen halunnut siitä jotain lukea (erittäin harvoin), olen hakeutunut paikkaan, jossa se on ollut mahdollista. Tilaamattomuuden suurimpana syynä on ollut tuo opiskeluaikojen tilaamiskielto osoitteeseen, johon silloin muutimme. Olen tosin antanut sen jo anteeksi, vaikka en enää ole halunnut tilata ko. lehteä mm. siksi, että se jäisi useimmiten lukematta ja päätyisi vain paperikeräyksen täytteeksi.