Luvattu maa
Viime aikoina olen jättänyt paljon kirjoja kesken. Lukemiseen keskittyminen ei ole yhtä helppoa kuin nuorena jo arjenkin takia. Juuri nyt en halua lukea mitään vain siksi, että pitäisi. Haluan päästä teoksen maailmaan sulavasti.
Olen aina vierastanut kirjoja, joita kehutaan ja ylistetään. Teos on käännetty jo kolmellekymmenelle kielelle on varma keino saada minut jättämään koko opus lukematta. Pelkään, etten ymmärtäisi mitä hienoa kirjassa on ja usein niin käykin. Toisaalta hehkutuksen laannuttua kirja voi aueta. Olen myös tosi nirso mitä tulee lapsinäkökulmaan. Aikuisen on oikeastaan täysin mahdotonta ymmärtää, miten lapsi ajattelee. Kaunokirjallisuudessa luodaan tietysti illuusio siitä, miten lapsen mieli toimii, mutta yleensä se ei kanna, tai se tuntuu epäuskottavalta.
Tartuin siis pitkin hampain Grace McCleenin esikoisromaaniin The Land of Decoration (Virago, 2012, suom. Ihana maa, Otava, 2013). Kirjaa on ylistetty ja siinä on lapsinäkökulma. Tällä kertaa kirjailija on kuitenkin päässyt todella taitavasti lapsen päähän. Alkuun romaanin selkeä kieli häiritsi hieman. Viime aikoina olen tuskastunut siihen, että angloamerikkalaiset kirjailijat käyttävät niin yksinkertaista kieltä. Toivoisin, että lukija haastettaisiin kielellisesti ja että ilmaisu olisi hieman monimutkaisempaa, mutten haluaisi kuitenkaan palata viktoriaanisiin tiiliskiviin. Tuntuu, että englannin asema koko maailman esperantona on vaikuttanut kirjallisuuteen köyhdyttävästi. Toisaalta kirjallisuudesta on ollut entistä enemmän kauppatavaraa ja sekin varmasti vaikuttaa. Kielellisesti haastava romaani tuskin myisi yhtä paljon kuin yksinkertaisella kielellä kirjoitettu.
Land of Decoration kertoo 10-vuotiaasta Judithista, joka elää kaksin isän kanssa. Isä on Jehovan todistaja, eikä Judithilla ole muita ystäviä kuin tädit ja sedät Valtakunnansalilla. Isän vimma levittää sanaa ärsyttää duunarivoittoisessa tehdaskaupungissa ja Judith joutuu luokan pahiksen silmätikuksi. Tyttö pakenee koulukiusaamista miniatyyrimaailmaan, jonka on rakentanut huoneeseensa.
Eräänä päivänä vierailevan saarnamiehen puhe sytyttää Judithin: voisiko tavallinen tyttökin siirtää vuoria, jos uskoo tarpeeksi? Judith vakuuttuu, että se on mahdollista. Pian todellisuus ja (raamatulliset) kuvitelmat alkavat sekoittua hänen päässään.
Pikkutytön hätä ja ahdistus on kuvattu sydämeenkäyvästi. Judithin maailma on hyvin uskottava. Alkupuolella tosin mietin, olisiko lapsi noinkaan selväjärkinen, jos ainoa läheinen ihminen on etäinen ja kylmä isä. Välillä romaanin miljöö tuntui liiankin julmalta. Siinä olikin eräs romaanin vioista: pahikset olivat liian yksioikoisesti pahoja. Vaikka heidät kuvattiin vanhatestamentalliseen ajatteluun tottuneen tytön näkökulmasta, olisi ollut kiinnostavampaa, jos lukija olisi nähnyt heissä edes jotain inhimillistä. Esimerkiksi romaanin alussa Judithilla on kerrassaan kamala opettaja, myöhemmin hän saa opettajan, joka on kaikinpuolin ihana ja viisas. Tietysti hyvä vs. paha -ajattelu on tasapainoissa lahkolaisen näkemyksen kanssa: vain omaan seurakuntaan kuuluvat pelastuvat, kaikki muut joutuvat kadotukseen. Säälin myös koulukiusaajaa, varsinkin sen jälkeen kun Judith ja hänen isänsä kävivät tämän kodissa. Kenestäkään lapsesta ei tule hirviö omasta syystään, mutta romaanissa Neil kuvataan juuri siten.
Uskonnollinen sisältö toi romaaniin jotakin uutta. Se yhdistyi kiehtovasti Judithin sisäiseen maailmaan. Judithin uskonnollinen vakaumus herättää myös hiljaista huumoria, kun isä ei jaksa aina olla yhtä paneutunut. Uskonnollista fundamentalismia ei myöskään suoralta kädeltä demonisoitu. Uskonto näyttäytyy kirjassa sekä ahdistavana että huojentavana voimana. On vaikea kuvitella, miten Judith selviäisi ilman vakaumusta Jumalan läsnäolosta.
En ollut romaanista ihan yhtä hullaantunut kuin moni arvostelija. Välillä Judithin maailma tuntui liiankin hirveältä ja isä käsittämättömän tylyltä ja ankaralta. Seurakunnassa Judith kokee lämpöä ja yhteisöllisyyttä, mutta seurakuntalaiset on kaikki kuvattu enemmän tai vähemmän friikeiksi. The Land of Decoration oli kuitenkin mukaansatempaava ja tunteisiin vetoava lukukokemus, joka antoi paljon ajateltavaa.
Miinusta romaani saa kansista. Suomennoksen kansi on aika tunkkainen. Pokkarin kansi on mielestäni ihan epäonnistunut: lapsi näyttää 5-vuotiaalta, ei kymmenvuotiaalta. Kanteen on otettu liian kirjaimellisesti kohtaus romaanista. Ja siltä varalta, ettei lukijalle selviä lapsen katselevan lunta, kuvan päälle on läntätty lumihiutaleita, jotka on kaiken kukkuraksi painettu lakkauksella. Toisaalta suomennoksen kannen värit eivät vastaa romaanin maailmaa ollenkaan. Eri suuntiin vinksottavat vinolinjat ovat häiritseviä. Miten yksi valaistu ikkuna liittyy tarinaan?