Masennus asettuu taloksi

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi (S&S, 2016)

Keskivaikea vuosi on omakohtaista non-fiktiota, kuvaus kirjailijan masennuksesta. Pauliina Vanhatalo on aiemmin kirjoittanut romaaneja sekä omalla nimellään että Veera Vaahterana. Kesivaikea vuosi on rehellinen ja raadollinen, avoin ja alakuloinen, mutta usein myös hauska. Vanhatalo repii tilanteestaan välillä hirteishuumoria, välillä hän näkee masennuksensa itseironian valossa.

Alussa teoksen asiallinen kieli tuntui minusta vähän vieraalta. Kesti hetken tajuta, että masennus ei olekaan kuten nuha, samanlainen kaikille, vaan oireet voivat vaihdella henkilöstä riippuen. Vanhatalon teksti pakotti alusta asti miettimään myös omaa masennusta. Teksti on älyllistä ja analyyttistä, muttei millään tavalla kylmää. Heti alussa tajusin, miten eri tavoin olen itse kokenut masennuksen. Minulle masennus on aina ollut erittäin visuaalista. Pahimmat epätoivon hetket ovat samantien näyttäytyneet putoamisella pimeään kaivoon, suonsilmään tai turvehautaan, eksymisenä yöhön, pimeinä myrskyinä ja niin edelleen. Masnnus on tuntunut kaaokselta tai hurrikaanilta. Vanhtatalo käsittelee omaa masennustaan paljon älyllisemmin.

Kirjailija kertoo, ettei ole varsinaisesti harkinnut itsemurhaa, mutta masentuneena on tuntunut, että olisi parempi lakata olemasta. Omalla kohdalla olen nähnyt tämänkin visuaalisena: tulisi suuri pyyhekumi ja kumittaisi minut kokonaan pois.

Keskivaikeassa vuodessa nivoutuu yhteen monta teemaa: kirjoittaja ymmärtää, että introvertillä äidillä on pienten lasten vanhemmuudessa aivan erilaisia haasteita kuin muilla. Pikkulasten oleminen on kokonaisvaltaista, he vaativat jatkuvaa vuorovaikutusta ja reagointia. Introvertti taas tarvitsee rauhaa ja yksinoloa säännöllisinä annoksina. Kyse ei ole laiskuudesta, vaan yksinolo on elinehto. Kirjailijalle introverttius ja kyky olla omissa oloissaan on tietenkin ensiarvoisen tärkeää, eli ammatin kannalta introverttius on myönteinen piirre. Suhteessa äitiyteen se näyttäytyy kielteisenä. Nykyäidin pitäisi olla koko ajan läsnä lapsilleen, sietää keskeytyksiä sekä oman tilan menetyksiä. Pitäisi leipoa luomujauhoista, pelata, leikkiä ja askarrella. Nykyäitiyden ihanne siis suosii ekstrovertteja.

Vanhatalo kuvaa sievistelemättä, miten hänen on pakko vetäytyä pois lastensa luota. Puoliso on onneksi ekstrovertti ja jaksava, hän innostuu lasten kanssa oleilusta niin paljon, että opiskelee lastentarhanopettajaksi. Puoliso on muutenkin ihmeellisen kannustava ja ymmärtävä. Myönnän, että siitä tuli välillä lukiessa vähän ärsyyntynytkin olo: miksei minulla ole tuollaista miestä?

Teoksessa on monia teräviä oivalluksia. Esimerkiksi työuupumusta kartoittava kysely ei oikeastaan sovellu taiteilijoille, sillä taiteilijalla työ kulkee mukana lenkilläkin. On eri asia tehdä taidetta kuin valmistaa tehtaassa näkkileipää, yhtään tehdastyötä väheksymättä – toisen palveluksessa tapahtuva työ vain on helpompi jättää taakseen (paitsi jos on uupumus ja näkkileivät tulevat uniin). Masennuksen ja kirjailijuuden yhteys on kiinnostanut minua jo pitkään. Kuka tahansa osaa varmasti luetella kirjailijoita, jotka ovat tehneet itsemurhan, mutta ovatko kirjailijat todella hullumpia kuin muut? Ainakin yhdysvaltalaisten tutkimusten mukaan ovat.

Syitä on monia. Kirjailija tekee töitä yleensä ypöyksin. Työyhteisöltä ei saa tukea jokapäiväisessä arjessa, muttei myöskään isommissa asioissa, esimerkiksi kritiikin joutuu ottamaan vastaan yksin. Kirjailijat ovat usein introverttejä ja erityisherkkiä, joidenkin lähteiden mukaan myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä esiintyy enemmän kirjailijoilla. Epäsäännölliset työajatkin vaikuttavat: vuorokausirytmi menee helposti sekaisin, varsinkin jos on sellainen tekijä, joka saa parhaiten kirjoitettua öisin. Alkoholisoituminen on helpompaa, kun aamulla ei tarvitse herätä töihin, eikä hermoilla että pomo haistaa paheet hengityksestä. Kirjailija vaistoaa herkästi muiden tunteita, on ärsykeherkkä ja eläytyy.

Suomessa kirjailijat on lisäksi sysätty kaikenlaisen hyvinvoinnin ulottumattomiin: ei ole ravintosuositusten mukaista työpaikkaruokailua raastepöytineen, ei työnantajan antamia liikuntaseteleitä, eikä työterveyshuoltoa. Sairaslomaa on melkein mahdotonta ottaa, eikä työttömyyskorvauksiakaan saa, koska kirjailija katsotaan yrittäjäksi. Ei ole työpaikan virkistyspäiviä, pikkujouluja tai bonuksia. Ei kehityskeskusteluita, eikä kuntokartoituksia. Suomessa taiteilijat on sysätty aika tehokkaasti sosiaaliturvan ulottumattomiin. Kirjassa Vanhatalo tosin pääsee Kirjailijaliiton kuntoutukseen, jota kuvataan hirtehisesti.

Raadollisemmin kuvataan kirjailijantyön ulkoisia vaatimuksia. Jotta ylipäätään saa romaanin aikaiseksi, pitää puurtaa yksikseen, mutta kun teos julkaistaan, introvertin täytyykin olla valmis mainostamaan sitä esiintymällä, jakamalla haastatteluja ja tapaamalla lukijoita. Koska Vanhatalo asuu Raahessa, promotoiminen tarkoittaa myös raskasta matkustelua. (Mitään palkkiota kirjansa mainostamisesta ja matkoihin menevistä päivistä ei saa.) Pitää jännittää, kiinnostaako kirja ketään, saako se huomiota, pääseekö palkintoehdokkaaksi, saako hyviä kritiikkejä. Yhdysvaltalaisissa tutkimuksissa mainitaankin yhdeksi kirjailijoiden masennuksen syyksi, että kirjailija joutuu yksin hermoilemaan vastaanottoa ja myyntilukuja. Taloudellisen laskusuhdanteen aikana kilpailu kiristyy kaiken aikaa.

Kun totuin kirjan tyyliin, se imaisi nopeasti mukaansa. Tuntuu kuin olisi ollut viisas ystävä tukena, enkä olisi millään raatsinut lukea kirjaa loppuun. Netissä paitsi masentuneet, myös masentuneiden omaiset ovat kertoneet ymmärtäneensä asioita uudella tavalla tämän teoksen myötä.