Masentunut äiti

Tällä viikolla ilmestyi Pauliina Vanhatalon kiinnostavan kuuloinen masennuskuvaus Keskivaikea vuosi (S&S). Masennuksesta ei voida puhua liikaa, Suomessa varsinkaan. Vanhatalon haastattelu Helsingin Sanomissa on jo herättänyt paljon keskustelua. Päätellen siitä, kuinka moni äiti samastui kirjailijan kokemuksiin, puheenaihe on tärkeä. Minua jäi tosin mietityttämään, miten introverttiäidin tarve omaan rauhaan eroaa kenen tahansa vanhemman täysin luonnollisesta tarpeesta saada joskus lapsiltaan rauhaa.

Hyvä ja tärkeä on myös tämän bloggaajan kirjoitus. Olen kuullut aiheesta keskusteltavan vain viinipullollisen jälkeen ja hiljaa nurkassa. Jos asioista ei voida puhua, niitä ei voida käsitellä. Lopputuloksena voi olla katkeruutta ja ahdistusta, joka vahingoittaa lasta. Nuorten keskustelupalstoilla kerrotaan äideistä, jotka lapsen itsemurhayrityksen jälkeen sanovat, että olisit yrittänyt enemmän.

Molempien viisaiden naisten ajatuksissa toistuu päähänpinttymä siitä, että on jollain tapaa huono äiti, koska ei sovi idealisoituun äitimuottiin. Äitiyttä opetellessa minäkin syyttelin usein itseäni. Tunsin tuolloin vanhemman naisen, joka oli työskennellyt päihdeäitien ja muiden moniongelmaisten kanssa. Hän piti itsesyytöksiäni naurettavina. Se tuli mieleen tästä uutisesta. Päihde- tai vankiäitikään ei ole yksioikoisesti huono äiti, hänelläkin on oma tarinansa. Mietin, että huostaanotettu lapsi sijoitettiin varmaankin sellaiseen sijaisperheeseen, jossa ollaan valmiita hoivaamaan ja rakastamaan tällaista lasta – onneksi sellaisia perheitä on. Mieleen palasi myös The Atlantic-lehden erinomainen artikkeli vankilassa elävistä pikkulapsista. Yhdysvalloissa on havaittu, että kun lapsi on äidin mukana vankilassa, sekä äiti että lapsi hyötyvät.

En ole psykologi, mutta maalaisjärjellä voisi ajatella, että heijastamme äitiyspuheeseen omia lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia. Äitiydestä puhutaan tunteella ja kaikki ovat asiantuntijoita, koska meillä kaikilla on (tai on ollut) äiti.