Massamurhaaja menneisyydestä

Romaanin ensimmäinen neljännes kertoo Eicherin perheestä. Perheeseen kuuluu mielikuvituksekas, lämmin isoäiti, tämän miniä Asta ja kolme lasta, Annabella, Hart sekä lievästi vammainen Grethen. Perheellä on suloinen terrieri nimeltä Duty. Isä on kuollut vastikää raitiovaunuonnettomuudessa. Entinen alivuokralainen Charles tulee viettämään joulua perheen kanssa. Hän on kovasti ihastunut Astaan, mutta nuorella leskellä on muita suunnitelmia: hän on löytänyt yksinäisten sydänten kirjekerhon kautta unelmien miehen.

Asta lähtee kosijansa Corneliuksen kanssa valmistelemaan uutta elämää. Viikon päästä mies tulee hakemaan lapsia, ja sen jälkeen perheestä ei enää kuulla.

Nuori toimittaja Emily Thornhill ryhtyy tutkimaan tapausta kollegansa Ericin kanssa. Emily lähentyy pankinjohtaja William Malonen kanssa. Malone on ollut läheinen myös Eicherin perheen kanssa. Duty-koira pysyy mukana kuvioissa.

Suomenkielinen käännös Phillipsin uusimmasta romaanista on ilmestynyt Keltaisessa kirjastossa, enkä kyllä ymmärrä miksi. Tarina perustuu tositapahtumiin, 1930-luvun Yhdysvaltoja järkyttäneeseen murhaan. Henkilöillä on samat nimet kuin todellisilla henkilöillä ja ainakin englanninkielisessä laitoksessa oli myös valokuvia ihmisisetä sekä tapahtumapaikoista. En oikein käsittänyt valokuvien tarkoitusta, ne ärsyttivät. Kyseessä on kuitenkin fiktioteos – eikö kirjailija luota lukijan mielikuvitukseen?

Romaani teki hyvin pinnallisen vaikutelman. Mitään ei jätetä lukijan oivallettavaksi. Eicherin perhe on tosi suloinen ja ihana. Aivan kuten Criminal Minds-sarjassa, murhaaja on sosiopaatti, joka on osoittanut täydellistä empatiakyvyn puutetta jo lapsena. Pääosin tarina kerrotaan Emilyn näkökulmasta. Myös Emily on ihana, lämmin ja välittävä, hänen luonteessaan ei ole mitään vikoja. Heti kättelyssä Emily aloittaa salamaromanssin naimisissa olevan pankinjohtajan William kanssa. Myös William on kauhean ihana. Hän haluaa pitää huolta Emilystä ja maksaa Eicherin perheen hautajaiskulut. Myöskään Williamilla ei ole mitään kielteisiä luonteenpiirteitä.

Monet romaanin käänteistä ovat aivan epäuskottavia. Emily törmää kodittomaan pikkupoikaan ja on samantien valmis adoptoimaan tämän. Poikakin on tosi ihana, koska äiti on kasvattanut hänet hyvin. Kun William kuulee rakastajattarensa päätöksestä, hän on samantien valmis ryhtymään pojalle ottoisäksi.

On myös epäuskottavaa, että Emily pärjää miehisellä alalla noin vain. Tuntuu oudolta, että lehtinainen ylipäätään päästetään raportoimaan raaoista rikoksista 1930-luvulla. Kun Emily saapuu paikkakunnalle, jossa murhat tapahtuivat, hän ystävystyy samantien poliisien kanssa. Emily on enemmän nykyaikainen sinkkutyttö kuin 1930-luvun virkanainen. Myös hänen palkkansa vaikuttaa yllättävän runsaalta: ottopojan ottaminen ei aiheuta taloudellisia pohdintoja. Hän vie pojan vaatekauppaan ja ostaa tälle puvun sekä villakankaisen päällystakin ja kengät. 1930-luvulla vaatteet olivat paljon kalliimpia kuin nykyään, vaikuttaa epäuskottavalta, että yksinelävä nainen voisi tuosta vain ostaa kasan laadukkaita vaatteita.

Emilyn käytös on muutenkin kuin Hollywoodin periodidraamasta. Hän on isovanhempien kasvattama ja käynyt Miss Porterin sisäoppilaitoksen. Miss Porterin koulu oli alunperin puritaaniperiaatteiden mukainen opinahjo. Silti Emily on seksuaalisesti todella huoleton. Hän pomppaa noin vain Williamin kanssa vuoteeseen ja ehkäisykin on kunnossa. Epäuskottavassa kohtauksessa hän paneksii Williamin kanssa ulkona lumisateessa ja viskaa pessaarin paikoilleen. Luulisi, että noihin aikoihin naimattomien naisten ehkäisy ei ollut kovin vaivatonta, kun se oli iso kysymys vielä 1960-luvulla.

Romaanin puolivälin paikkeilla Emilyn persoona alkoi todella ottaa päähän. Hän on romaanihenkilöksi liian täydellinen. Ottaa tuosta vain hoiviinsa sekä murhatun perheen koiran että ventovieraan orpolapsen. On kaikessa oikeuden puolella, tekee uutterasti tutkimuksiaan vaikka kuinka ahdistaisi, hyväksyy täysin homoseksuaalin työtoverinsa, eikä välitä siitäkään, ettei voi päästä rakastettunsa kanssa naimisiin. Emilyn hahmosta tulee mieleen 1800-luvun siirappiromaanin hyveellinen, epäitsekäs sankaritar.

Quiet Dell oli kyllä mukaansa tempaava, ja monessa mielessä ihan kiva dekkari, mutta ei mitenkään tasoa, jota odottaisi keltaiselta kirjastolta. Romaanin loppupuolella on lukuisia puuduttavia oikeussalikohtauksia. Muutenkin karsimisen varaa olisi ollut paljon. Kun orpo Mason tulee Emilyn elämään, tämä selittää pojalle esimerkiksi että mikä on yksityiskoulu. Turhaa ja väsyttävää! En myöskään ymmärtänyt, mikä tarkoitus oli kuolleen pikkutytön näkökulmasta kirjoitetuilla kappaleilla Emilyn kokemusten välissä. Ne tuntuivat turhilta.

Englanninkielisessä kirjassa on ihan kamala kansi, ihmeellinen sekamelska kukkia ja aitoja valokuvia.