Masu täyteen herkkuja

Suomi seisoo lakossa ja pohjoiseen pukkaa pakolaisia jatkuvalla syötöllä. Sataa kuin aisaa ja työpisteessä on pimeää kello 11 aamupäivällä. Nyt tarvitaan jotain ihanaa, nimittäin keittokirjoja. Hämärän takia en voinut itse kuvata, kuvat on napattu kustantajien sivuilta.

Harrastin nuorena innokkaasti ruuanlaittoa. Opiskelijana rahat olivat vähissä, mutta oli aikaa hankkia raaka-aineita. Kävin esimerkiksi säännöllisesti kauppatorilla ostamassa pilkkahintaan vähän lötsähtäneitä tomaatteja, joista tein kuivan leivän kanssa ihanaa italialaista tomaattikeittoa. En ole oikein koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka sanovat, että vain itselleen ei viitsi laittaa hyvää ruokaa. Ilman muuta muille kokkaaminen ja seurassa syöminen on hauskempaa, mutta olen kyllä aina laittanut hyvää ja terveellistä ruokaa ihan vain itseänikin varten. Opiskeluaikoina asuin kimppakämpässä, jossa pääsi kiertämään ympyrää. Katoin ateriani hienosti ja kiersin sitten kämppiksen huoneen ja keittiön läpi omaan huoneeseeni. Oi miten ihanaa oli nähdä, että joku oli kattanut minulle kivan aterian!

Täytyy myöntää, että äitiys lähestulkoon tuhosi ruuanlaittoharrastuksen. Esikoiselle halusin tietysti tarjota vain kotitekoisia soseita, ja siinä vaiheessa kun niiden surraaminen alkoi tökkiä, naperolle eivät tietenkään enää kelvanneet kaupan purkkiruuat. Sitten tulivat taaperovuodet epäluuloisten pikkumiesten kanssa. Olen erittäin onnekas sen suhteen, etteivät lapseni ole ikinä olleet erityisiä nirsoilijoita, mutta tiettyihin ikävaiheisiin nyt vain kuuluu epäluuloisuus uusia ruokia kohtaan – siis eturuokia, herkut voivat näyttää vaikka lantapalleroilta, mutta jos ne kuuluvat kategoriaan jälkiruoka, ne menevät takuulla kaupaksi.

Oikeastaan vasta tänä syksynä heräsin siihen seikkaan, että tyypit ovat jo kolmannella ja kuudennella, ja suhtautuminen ravintoon on jälleen muuttunut. Varsinkin varhaisteini himoitsee uusia juttuja. Kuluneen kahdentoista vuoden aikana kykyni ovat ruostuneet, mutta onneksi kirjastossa on pilvin pimein keittokirjoja.

Vera Jordanova: Don’t Miss a Bite – makuja ja muistoja maailmalta (WSOY, 2014)

Suhtauduin hienoisella varauksella Jordanovan kirjaan vain siksi, että sekä kirjan kansi että nimi ärsyttivät. Pöpökammoisena kauhistun sitä, että joku laittaa takalistonsa keittiön työtasolle! Ja miksi englanninkielinen nimi, kun kirja on suomeksi? Onneksi annoin kirjalle mahdollisuuden, sillä se on kiva ja lämmin kokoelma Jordanovan lempiruokia. (Lisää kuvia täällä.) Teos on hyvin runsas, ja se on sekä hyvä että huono juttu. Hyvä siksi, että kirjassa on 250 sivua reseptejä. Jos tämän kirjan ostaa omaksi, saa reseptejä pitkäksi aikaa! Huonoa on sen sijaan sekavuus: loikitaan maanosasta toiseen, mummin kasvimaalta Etelä-Amerikkaan, pelkkiksestä monimutkaiseen. Minulta kirja saa miinusta myös siitä, että resepteissä on paljon kalliita raaka-aineita: ankkaa, calvadosia, granaattiomenaa ja niin edelleen. Toisaalta kirjassa on myös yksinkertaisia reseptejä ja hauskoja ideoita, kuten pizzapohja johon tulee ruisjauhoja ja hunajaa.

Sohvalukemisena Jordanovan kirja on aivan ihana, ja uskon, että toteutan kirjan resepteistä samantien ainakin kymmenkunta ruokalajia.

Jenni Häyrinen: Katukeittiö – parempaa roskaruokaa (Readme, 2014)

Herätelainasin tämän kirjan kirjastosta, koska arvelin varhaisteinin ihastuvan resepteihin ja näin kävikin. Poika valitsi samantien suosikkinsa ja kirjoitti kauppalistankin valmiiksi. Kirjassa on sekä parannettuja versioita perinteisistä pikaruokaherkuista kuten hampurilaisista ja hodareista, että erikoisempia juttuja ja etnisiä herkkuja. Mallasleivästä syntyy lohihampurilainen, lihapullista voi tehdä kuppikakkuja ja tacot täyttää karkkipossulla. Erikoisia ainesosia ei juuri tarvita, eivätkä raaka-aineet ole hintavia. Kirjassa on kauniit kuvat ja hauskoja ideoita – tämän voisi hankkia omaksikin.

Tänään meillä on tiedossa jännittävä ruokakokemus: menemme illalla kirkolle, missä turvapaikanhakijat kokkaavat oman kulttuurinsa ruokia. Luksusta!