Mikä on sinun valuutta-arvosi?
Vaalien edellä joku kommentoija pamautti Li Anderssonin Facebook-seinällä, että kirjailijat ovat eliittiä. Hämmentävä ajatus. Nykysuomen sanakirja (1973) kertoo, että eliitti tarkoittaa valiojoukkoa ja parhaimmistoa. Nykyään sanassa on kielteinen maku, siihen yhdistyy valta, mutta huonolla tavalla. Eliittiin kuuluvat pääsevät helpommalla kuin muut ja katsovat muita nenänvarttaan pitkin. (Sana tuo ensimmäiseksi mieleeni Downton Abbey -sarjan vanhan kreivittären.)
Aloin pohtia, mikä kirjailijoista oikein tekee eliittiä? Onko meillä valtaa? No ei ole. Eikä rahaakaan: Suomessa on ehkä kaksi hyvin toimeentulevaa kirjailijaa, loput sinnittelevät köyhyysrajalla, jolleivat ole älynneet avioitua paperiteknikon tai putkimiehen kanssa. Jos ajatellaan valtaeliittiä, kirjailijat ovat siitä todella kaukana.
Viime aikoina yhteiskunnallista keskustelua on leimannut kaikenlainen töniminen ja ilkkuminen, joka tuntuu vain voimistuneen vaalien jälkeen. Taitelijat järkyttyivät vaalituloksesta kuulemma vain siksi, että pelkäävät, ettei ”valtio” enää elätä (apurahat tosin tulevat suurelta osin veikkausvaroista sekä yksityisiltä säätiöiltä ja rahastoilta). Taidetta ei tarvita mihinkään ja kulttuuri on ihan turhaa. Helsinkiläiset ajavat Jopolla ja juovat lattea, eivätkä ymmärrä muun Suomen elämänmenosta yhtään mitään.
Vastakkainasettelu ja kliseisillä mielikuvilla pelaaminen on uuvuttavaa, koska todellisuudessahan kaikki ovat samassa veneessä. Vaikka helsinkiläinen kävisi Kallion hipsterikapakoissa, hänellä voi olla yhtä lailla mielenterveys- ja toimeentulo-ongelmia kuin kainuulaisella. Nyky-Suomessa tuntuu jylläävän mystinen muilla menee paremmin -ajattelu, vaikka tosiasiassa pahoinvointi ja ongelmat esimerkiksi toimeentulon suhteen yhdistävät ihmisiä äänestyskäyttäytymisestä tai asuinpaikasta huolimatta. Lattea juova jopolija Kumpulasta voi olla yhtä lailla masentunut kuin rovaniemeläinen työtön. Asuminen ja hammashoito ovat kalliita kaikille kansalaisille.
Tuntuu kurjalta, että ilkeästi ei puhuta enää vain poliitikoista, vaan tavallisista ihmisistä. En esimerkiksi oikein käsitä yllä olevaa kommenttia (IS). Mitataanko siis ihmisen arvo valuutassa? Eikö katoliseen uskoonkin kuulu kristillinen ajatus lähimmäisenrakkaudesta, kun pitää laukoa ilkeitä kommentteja tavallisista kansalaisista?
Jatkuva räksyttäminen, ivaaminen ja ilkeily on masentavaa ja ahdistavaa. Milloin saan lukea tekeväni täysin turhaa työtä (koska kirjoitan), milloin taas että olen rupusakkia (koska olen yksinhuoltajaäiti) tai että olen loinen (koska saan toisinaan apurahaa). Monilta tuntuu hämärtyneen se seikka, että yhteiskunta koostuu erilaisista kansalaisista, jotka pitävät eri asioita tärkeinä. Taiteen ja kulttuurin saaman tuen sijaan voisi vaihteeksi kritisoida yritystukia, joita myönnetään tuhoon tuomituille yritysideoille. Ja harva taiteilija riehuu julkisesti urheilun saamia tukia vastaan. Urheilu ei ole automaattisesti tärkeämpää kuin taide, eikä taide tärkeämpää kuin urheilu.
Jollain tavalla kirjailijoiden some-nöyrtyminen vaalituloksen äärellä ärsyttää. Missä on se aito intellektuelli, joka sanoisi, miten tärkeitä asioita sivistys ja kulttuuri ovat? Kaipaisin keskusteluun ihan oikeaa älyllistä snobia! Tai pohdittua näkemystä siitä, miten kulttuurirahojen leikkaaminen vaikuttaisi sanomisen vapauteen. Apurahoituksen vastustajat tapaavat sanoa, että taidetta ei saa tehdä, jollei sillä tienaa elatustaan. Millaista taide olisi, jos pitäisi keskittyä vain myyvyyteen?
Kuva: Q-teatteri
Olin eilen katsomassa Q-teatterin upean näytelmän Jotain toista. Viisas,syvällinen, oivaltava ja hauska esitys käsitteli railakkaasti ihmissuhteita, seksiä, vallankäyttöä ja homoseksuaalisuutta. (En tiennyt näytelmästä etukäteen hönkäsen pöläystä, sillä luotin täysin ystävääni, joka näytelmää ehdotti.) Esitys oli paikoitellen kiusaannuttava, ajatuksia herättävä ja pani liikkeelle jotain mielessä, jotain mikä pohdituttaa pitkään.
Eilen sain myös kovin surullisia uutisia. Viisas, lämmin ystäväni, lasten- ja nuortenkirjailija Seita Vuorela menehtyi vain 44-vuotiaana. Kanssabloggaajani kirjoitus tiivistää hyvin, miksi kirjallisuus on tärkeää:
http://blogit.image.fi/tamankylanhomopoika/sanomatta-jaanyt-kiitos-seita-vuorelalle/
Tämän kiistan aloitti ns. kulttuurin edustaja, näyttelijä Kosonen. Joten turha itkeä, jos vastapuoli on terävämpi. Kirjailjoita Suomessa on niin paljon, että järkevä tajuaa, ettei kirjailjuusvoi olla suurimmalle osallekuin harrastus. Linna duunarina Finlaysonilla, kunnes kannatti jäädä vapaaksi taiteilijaksi. Mistä kirjailija saa edes materiaalia, jollei ole elänyt muutakin kuin mielikuvitusta.
Yritin kirjoituksessani nimenomaan sanoa, että pienellä kielialueella kirjailijan taloudellinen menestyminen on erittäin harvinaista, ja siksi taidetta pitäisi tukea myös julkisista varoista. Monipuolista, hienoa taidetta ei saada aikaan vain markkinavoimien armoilla, varsinkaan nykyisin. Väinö Linna teki elämäntyönsä aivan erilaisena aikakautena. Pidän myös outona ajatustasi, että akateemisesti koulutetulla ei olisi minkäänlaista elämänkokemusta – koska Suomessa ei elä kirjoittamisella, valtaosa kirjailijoista ja muistakin taiteilijoista tekee muita töitä elättääkseen itsensä. Kirjailijat eivät vain hommaa tutkintoa ja istu sitten kotona.
Vierastan myös termiäsi “vastapuoli”. En ole ilmoittautunut mihinkään viralliseen taisteluun. Terävyys taas on mielipidekysymys. Krista Kosonen kertoi rehellisesti omat ajatuksensa, seurauksena oli täysi teilaus ja turpaanveto.