Miten saa muistaa?

Berliinissä oli sattumalta residenssijaksoni aikaan valokuvaaja Lee Millerin näyttely. Ihastuin Milleriin joskus parikymppisenä, kun hänen elämäkertansa osui eteen kirjastossa. Millerissä oli jotain huikeaa, hän oli nähtävästi täysin peloton. Hän oli harvoja naispuolisia sotakuvaajia toisessa maailmansodassa. Tuntui ihmeelliseltä, että tavallinen amerikkalaistyttö päätyi ensin elämään Man Rayn kanssa Pariisissa, sitten 1930-luvun Kairoon ja lopulta keskelle sotaa. Legendaarisessa kuvassa Miller kylpee Hitlerin ammeessa samaan aikaan, kun Hitler valmistautuu bunkkerissaan itsemurhaan Eva Braunin kanssa. Sodan jälkeen Miller ei kai oikein sopeutunut normaalielämään. Olen usein miettinyt, mitä tapahtui niille liittoutuneiden edustajille, jotka kävelivät sisään keskitysleireihin tietämättä, millaiset kauhut siellä odottivat. Miten sellaisen jälkeen voi sopeutua tavalliseen elämään?

Eilen kävin C/O-valokuvamuseossa katsomassa itäsaksalaisen valokuvaajan Ulrich Wüstin näyttelyn. Esillä oli kuvasarjoja, jotka Wüst oli ottanut muurin murtumisen aikoihin. Varsinkin itsepalveluruokalassa kuvattu sarja tavallisista itäberliiniläisistä oli hieno. Kuvat oli painettu haitarikirjan eli leporellon muotoon. Wüstin kuvissa oli surumielisyyttä, joka tuntui virkistävältä. Tuntuu, että DDR:ää muistetaan joko jonkinlaisena pöljälän valtakuntana, jossa oli hassunhauskoja tuotteita ja ihmisillä ihan juntit vaatteet. Tai sitten totalitarismin riemuvoittona, valtiona jossa kaikki vauvasta vaariin kököttivät vuorotellen Stasin säilöissä, mitään ei saanut sanoa, eikä varsinkaan ostaa. Kolmas muistamisen laji on tietysti ostalgia, pitää saada samanlaisia suolakurkkuja kuin lapsuudessa ja Vitacolaa.

Kiinnostavan kuuloinen kirja.

DDR:n muistaminen on tavallaan instutionalisoitu tiettyihin kanaviin. Eilen istuin ratikassa, joka meni Alexanderplatzin läpi. Burger Kingin terassi oli täynnä ihmisiä ahtamassa hampurilaisia kitaansa. Mietin, että tätäkö se ”vapaus” sitten on. Samat ylikansalliset ketjut tunkevat kaikkialle ja kaikki syövät samaa ruokaa, ostavat samaa kamaa. Prenzlauer Bergin DDR-museokin tuntui painottavan sitä, että Saksan demokraattisessa tasavallassa oli tosi kurjaa, kun ei ollut leviksiä ja tv-antennin lisälaite piti tehdä peltipurkista.

Tiedän kyllä, että tällaista on helppo arvostella, kun itse voi käydä Burger Kingissä koska vain. Silti mietin, että koska alkaa kriittisempi DDR:n muisteleminen, sellainen joka ei olisi niin mustavalkoista, tai typistäisi koko valtiota hassulaksi, jossa oli katsottiin Nukkumattia tornitaloissa ja ajeltiin söpöillä Trabeilla. Kirjakaupoissa ei sellaisia teoksia ole sattunut silmään. Tuntuu, että DDR-muistelemisessa vallitsee tiukka konsensus, vain tietyllä tavalla saa muistella. Joku saksalaista kulttuuria paremmin tunteva osaisi ehkä kertoa lisää.