Murhaaja viestii runoilla
Ursula Poznanski: Sokeat linnut (suom. Anne Mäkelä, Atena, 2016)
Salzburgissa löytyy kaksi ruumista, nuoren miehen ja naisen. Tapauksen selvittely johtaa rikospoliisin etsivä Beatrice Kasparyn Facebookin runoryhmään. Poliisit ovat ymmällään, kun ryhmästä alkaa kuolla jäseniä yksitellen. Ovatko ryhmässä julkaistut valokuvat salaisia viestejä, onko runoissa koodi? Onko murhaaja ryhmäläisten joukossa? Beatrice joutuu vedetyksi yhä syvemmälle ryhmän kiemuroihin.
Heräteostin tämän pokkarin jouluostoksilla, koska runoteema tuntui dekkarissa erikoiselta. En tiennyt kirjasta tai kirjailijasta mitään. Kun jouduin leikkaukseen, oli hyvää aikaa lukea dekkaria. Teos jätti ristiriitaisen vaikutelman. Alkupuolella tuntui, että kesti liian kauan ennen kuin tapahtumat todella pääsivät käyntiin. Jollen olisi ollut särkylääketokkurassa ja liian väsynyt lukemaan muuta, olisin varmaan jättänyt kirjan kesken. Alkupuolella minua myös ärsytti kohtausten samankaltaisuus. Tuntui että poliisit vain ramppasivat työpaikan ja kuulustelujen väliä.
Dekkari kuitenkin imaisi mukaansa ja siinä oli jännitystä. En silti tykännyt kirjasta täysin. Ensimmäiset 2/3 oli veriteoista huolimatta melkein cozy crime -genreä. Sitten tuli yhtäkkiä äärettömän raaka sotakuvaus, ja sitten vielä inhottavaa väkivaltaa rikoksen selvittelyssä. Väkivaltaiset kohtaukset olivat kuin toisesta romaanista.
Sokeissa linnuissa oli sama vika, joka löytyy aika monista nykydekkareista: kirjailija haluaa rakentaa mielikuvituksekkaan verkon, monimutkaisen mysteerin, joka pitää lukijan mielenkiintoa yllä – mutta paukut loppuvat ennen loppuratkaisua, joka on jonkinsortin lässähdys. Niin nytkin. Loppuratkaisu tuntui tosi epäuskottavalta. Mysteerin rakentaminen runoryhmän ja Facebookin avulla oli tehty taitavasti, mutta loppupäässä teosta kerronta tuntui siirtyvän ihan toiseen maailmaan ja ratkaisu ei ollut yhtään uskottava. Dekkarin lopettaminen toki onkin melkoinen haaste.
Henkilöhahmot jäivät aika ohuiksi napakkaa Ira-tyttöä lukuunottamatta. Beatricen ja hänen työparinsa Florinin välillä oli tosin mukavaa kipinää. Kiinnostavinta kirjassa on se, miten luontevasti siinä käytetään Facebookia. Naamakirjahan on iso osa arkeamme, mutta sen kuvaaminen kaunokirjallisuudessa on haasteellista. Poznanski kuvaa osuvasti Facebook-keskusteluja ja surutyötä somessa. Facebook-keskustelut on saatu tärkeäksi ja luonnolliseksi osaksi juonta.
En tiedä olenko lukenut liikaa dekkareita, koska useimmiten minulle jää sellainen olo, että kirjailijalla on ollut hyvät ainekset, mutta hän ei ole saanut niistä aikaan kunnollista romaania. Ehkä dekkaristeilla on paineet kirjoittaa nopeasti uutta.