Nainen joka heiluttaa kaulinta

Olin sattumalta kirjoittamassa rakkaudesta ja siihen liittyvistä odotuksista erästä projektia varten, kun mediassa ryöpsähti taas kerran eloon keskustelu siitä, miten nykynaiset pilaavat parisuhteet. Ensin Väestöliiton psykologi Heli Vaaranen kirjoitti Helsingin Sanomiin näkemyksiään, joiden mukaan parisuhteissa nainen määrää kaikesta. Seuraavaksi HS kiskaisi estradille psykologi Tony Dunderfeltin, joka on viime vuosina esittänyt lehdissä oudon sovinistisia käsityksiä parisuhteista ja elämästä yleensä. Ja pian Vaaranen ja Dunderfelt jo jutustelivat telkkarissa raikkaista näkemyksistään. Tässä vaiheessa alkoi tuntua, että mediassa oli meneillään misogynia-teemaviikko, joka tosin jatkuu edelleen: Dunderfelt pääsi pulisemaan lisää parisuhdekäsityksistään.

Psykologit eivät kai tule ajatelleeksi, että ihmiset hakeutuvat heidän vastaanotolleen ongelmien takia. Siksi tuntuu aika hassulta tehdä koko kansakunnan kattavia yleistyksiä sen perusteella, mitä psykologi on asiakkailtaan kuullut. Eri juttu, jos ilmiöstä olisi oikeita tutkimustuloksia. Vauva.fi:ssä huomautettiin osuvasti, että äiti on yleensä perheessä projektikoordinaattori, joka ottaa vastuun asioiden pyörittämisestä. Tätä sanotaan metatyöksi. Se vie todella paljon aikaa ja energiaa.

Nyt pitäisi enää tietää, kumpia tulisi sääliä enemmän, naisia joita syytetään taas kerran siitä, että tasa-arvo on mennyt liian pitkälle ja kaikki on pilalla, vai miehiä siitä että Tony Dunderfelt vaatii heitä olemaan ”kolmostyypin miehiä”, jotka sekä arvostavat tasa-arvoa, että ovat ”maskuliinisia”. Jos olisin mies, minulta poksahtaisi ehkä verisuoni päästä. Lassukoiden tapaan Dunderfelt myös väittää naisten kaipaavan edelleen voimakasta miestä, sängyssä ainakin. Vai niin.

Mies ei saa määrätä parisuhteessa mistään -tyyppinen keskustelu vie koko aiheen aivan väärille raiteille. Naiset puolustautuvat ja miesasiahenkiset koiraat ovat kiljumassa vahingoniloisina, että just niin, feminismi on pilannut koko maailman, eikä tavallinen lihaa syövä heteroseksuaalinen suomalainen mies saa enää pimppiä mistään. Vaarasen mukaan tietenkin ”erityisesti koulutetut naiset” halveksivat miehiään ja puhuvat heistä kuin avuttomasta pöljästä. Naisella on lisäksi apunaan ”tyttökavereiden tuki”, eli jonkinlainen naisten salaliitto ilmeisesti alentaa miehen ”apulaiseksi” omassa kodissaan.

Vaaranen syyttää – monen muun tavoin – että naiset omistautuvat lapsia saatuaan liikaa lapsille ja kodille. Tavallaan kadehdin 1800-luvun äitejä, jotka saivat luvan kanssa omistautua lapsilleen näiden ollessa pieniä. Heidän ei tarvinnut ”tehdä töitä” parisuhteen eteen, eikä kukaan valistanut heitä siitä, että muutama viikko synnytyksen jälkeen voi aivan hyvin paneskella puolisonsa kanssa, tämä kun on ollut tosi kovilla emätinkanavan toipuessa synnytyksestä. Lapsivuodeajasta Suomessa ei edes puhuta. Esimerkiksi Kiinassa synnyttänyt nainen muuttaa kolmeksi kuukaudeksi äitinsä luo. Jos äitiä ei ole tai hän on tyttären mielestä juntti, tuore äiti voi hakeutua vastasynnyttäneiden sairaalahotelliin viettämään lapsivuodeaikansa ammattilaisten hoivissa, ainakin jos massia riittää.

Joku viisas on sanonut, että ennen vanhaan lapset olivat liima, joka piti perheen koossa, mutta nykyään se on seksi. Jos ei seksiä ja intohimoa ole, on melkein velvollisuus erota ja altistaa lapset elämään kahdessa kodissa. Myös Dunderfelt painottaa intohimoa. ”Ei riitä”, että suhteessa on lämpöä ja pari jakaa samanlaisen maailmankuvan sekä yhteiset kiinnostuksen kohteet. Tuntuu kummalliselta, että psykologi kertoo ihmisille, miten asioiden pitäisi olla. Entäs jos on onnellinen? Moni on jopa ihan tyytyväinen täysin seksittömään ystäväliittoon. Miksi heille tullaan ulkopuolelta sanomaan, että se on väärin? Joukossamme on myös aseksuaaleja. Hekin voivat kaivata parisuhdetta.

Mediapsykologien näkemyksissä kummastuttaa myös kapea käsitys parisuhteesta ja avioliitosta. Rakkausavioliitto on hyvin nuori keksintö Suomessakin, ja seksiavioliitto se vasta tuore keksintö onkin. Maatalousyhteiskunnassa ei menty naimisiin sydämen valitun kanssa, vaan otettiin emäntä taloon. Kaupungissakin puoliso on saatettu valita liikesuhteita, toimeentuloa tai työtoveruutta silmällä pitäen. Välillä puoliso on valittu rodullisten ominaisuuksien perusteella. Parisuhdeihanteet ovat vaihdelleet poliittisen tilanteen mukaan. Toisen maailmansodan aikana yhdysvaltalaiset naiset vapautuivat päästessään miesten tilalle palkkatöihin. Sodan jälkeen seurasi takaiskun kausi, jolloin naiset typistettiin ideaalikotirouviksi ja heidän siveyttään pyrittiin säätelemään. Suomessa kirkko on pyrkinyt varjelemaan sekä naisten että miesten siveyttä.

1800-luvulla mies toimi ulkomaailmassa ja naisen luona oli koti, johon saattoi tulla keräämään voimia ja saamaan hoivaa. Mies edusti järkeä ja nainen tunnetta. Ajan kristillisissä perhe-elämän oppaissa naiselle on sälytetty erityisiä aviovaimon velvollisuuksia. Hänen täytyi ylläpitää sopusointua ja rakkautta. (Kotityöt piti tietysti tehdä niin, ettei mies nähnyt.) Nämä olivat ulkoa annettuja vaatimuksia ja ihanteita, aivan kuten nykyajan ihanteet siitä, että saman henkilön kanssa pitäisi elää vuosikymmenet yksiavioisesti, kiihkeinä kuin kanit maaliskuussa.

Suomessa äitiyteen on liittynyt vahvasti ihanne kansalaisperheenemännyydestä. Vaimon tehtävä oli kasvattaa isänmaallisia, terveisiä kansalaisia, kunnon suomalaisia. Yhteiskunnan ja valtion pohjana piti olla hyvä perhe-elämä ja lastenkasvatus. Varhaiset sosialistit taas kirjoittivat toveriavioliitosta, jossa puolisot jakaisivat saman maailmankatsomuksen ja pyrkisivät yhdessä taistelemaan oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta, ja tietysti siinä sivussa kasvattaisivat sosialistisia kansalaisia. Varsinkin sodan jälkeen kiinnitettiin tietysti paljon huomiota syntyvyyteen, Väestöliittokin kampanjoi syntyvyyden nostamiseksi. Lienee ajan kysymys, koska vauvatalkoot otetaan taas puheenaiheeksi.

Parisuhde- ja avioliittokäsitykset ovat aina oman aikansa tuotteita. Vaaranen ja Dunderfelt keskittyvät parisuhteeseen, joka on lähes ainoastaan kahden yksilön välinen. Keskiössä on romanttinen parisuhdekäsitys, joka korostaa seksuaalisuutta, mutta mediassa esitetyt parisuhdemallit ovat toisaalta myös vanhoillisia. Valtio on aina pyrkinyt hallitsemaan parisuhteita ja seksuaalisuutta avioliiton avulla ja ilmeisesti edelleen ainoa hyväksyttävä parisuhdemalli on kahden henkilön välinen, ei esimerkiksi polyamorinen. Seksuaalisuus on puolisoiden välistä, kaikki rakkaus, huolenpito, älyllinen toveruus ja seksuaalisuus keskitetään yhteen ihmiseen, jonka kanssa pitää vielä kasvattaa lapsetkin.

Itsestään selvää on, että parisuhteessa molempien, tai perheessä kaikkien, pitäisi uskaltaa puhua tarpeistaan ja tunteistaan, eikä kukaan saa määrätä meiningistä hirmuhallitsijan ottein. Sen sijaan se, että taas kerran kaikesta syytetään (koulutettuja) naisia, tasa-arvokehitystä ja feminismiä, on todella turhauttavaa.

(Kuvitus tekijänoikeusvapaita kiiltokuvia netistä.)