Naistenpäivä

Naistenpäivänä sitä ajattelee, mitäpä muutakaan kuin elämänsä naisia. Elämässäni on, totta kai, tälläkin hetkellä valtasti upeita naisia. Upeita, lahjakkaita kirjailijoita, toimittajia ja tutkijoita. Naisia, jotka rikastavat ajatuksiani ja näkemyksiä, ja ovat tukena. Oma pikkuinen pikkusiskoni on nykyään kaupunginvalteettu, erittäin tarmokas ja aikaansaava.

Silti olen ajatellut tänään eniten äitiä ja mummia. Tai oikeastaan ajattelen mummia joka ikinen päivä. Lapsena minun oli vaikea saada kavereita, ja teini-iässä se oli lähestulkoon mahdotonta. Vietin todella paljon aikaa isovanhempien luona. Isovanhemmat menehtyivät muutama vuosi sitten, mutta en voi oikein vieläkään hahmottaa, miten valtava vaikutus heillä on ollut kehitykseeni ja persoonaani. Kyllä, teininä oli ahdistavaa, ettei oikein ollut ystäviä, mutta vasta nyt olen alkanut ymmärtää, miten mieletön rikkaus oli, että vietin aikaani isovanhempien kanssa.

Olemiseni heidän luonaan ei ollut pelkkää oleilua. Tunnen, että meillä oli jonkinlainen mystinen yhteys. Jo teini-iässä olin viehtynyt historiasta. Pyysin isovanhempia kertomaan lapsuudestaan ja kirjoitin kaiken muistiin päiväkirjaan. Nyt nelikymppisenä 1930-luku on alkanut kiinnostaa minua erittäin paljon – se johtuu varmasti siitä, että isovanhemmat kertoivat paljon lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Tunnen, että osa minua on 1930-luvulla!

En voi mitenkään tiivistää heidän vaikutustaan pieneen blogipostaukseen. Yhdellä tasolla kyse oli tavanomaisesta lapsenlapsen ja isovanhempien suhteesta: he olivat turva ja lohtu, kun vanhemmat tekivät uraa. Mutta toisella tasolla meillä oli henkinen, intellektuaalinen yhteys, jota on tosi vaikea pukea sanoiksi. Ja tietysti emotionaalinen yhteys. Toisaalta olin kiinnostunut heidän elämästään, ja toisaalta meillä oli yhteisiä kiinnostuksen kohteita: kuvataide, kirjallisuus, kuvaveisto ja isoisän kanssa myös luonnontieteet ja politiikka, isoäidin kanssa taas muoti ja kauneudenhoito.

Isovanhemmillani oli ihmeellinen kyky ja vaisto: lapset olivat heille oikeita ihmisiä, he ymmärsivät lasten tunteet ja kokemukset, olivat kiinnostuneita lasten ajatuksista ja kokemusmaailmasta. Varsinkin mummillani oli lähes yliluonnollinen ymmärrys lapsen tunne-elämää kohtaan.

Jokin aika sitten ekaluokkalainen kuopukseni sanoi minulle: “Miten tää meidän sohva on niin mukava paikka?” Minä vastasin: “Se oli jo isomummin ja isoukin kodissa, mun mummolassani. Mäkin olen istunut siinä pienenä, ja nyt siinä istut sä.” Varhaisimpia muistojani on, miten istuin ukin vieressä samaisessa sohvassa. Ukki poltteli sikaaria ja minä sanoin: “Sikaari on ukin tutti!”

Vaikka mummi on taivaassa, tunnen että hän on minun vierelläni. Hän suorastaan puhuu minulle joka päivä. (“Pakkanen eikä villahousuja! Saat vielä rakkotulehduksen!”) Jos jokin asia mummissa teini-iässä ärsytti, niistäkin yksityiskohdista on tullut nyt rakkaita. Rakastan edelleen mummia ja ukkia niin että sydämeen koskee.