Näytän kaiken!

Olen tutustunut erään työn takia nuorten naisten blogeihin. Seuraan muutenkin vakituisesti muutamaa blogia. Ompelublogeja silmäilen saadakseni inspiraatiota ja piristystä, muoti- ja lifestyle-blogeja tyhjentääkseni pään. En valitettavasti jaksa seurata kovin paljoa kirja- tai muita blogeja, joissa olisi oikeaa asiaa. Osasyy on se, että minun on hidasta ja hankalaa lukea näytöltä. Kuvaton blogi, jossa on paljon tekstiä, jää tsekkaamatta, vaikka sisältäisi miten painavaa asiaa.

Jo 1990-luvun lopulla seurasin blogien esiastetta, nettipäiväkirjoja. Niitä ei silloin vielä hirveästi kirjoitettu Suomessa, seuraamani päiväkirjat olivat enimmäkseen yhdysvaltalaisia, nuorten tyttöjen pitämiä. Oli kiehtovaa, että pääsi kurkistamaan muiden yksityisiin ajatuksiin ja elämään.

Nettipäiväkirjoja kirjoitettiin salanimellä, eikä niissä ollut kuvia. Kun aloitin oman käsityöblogin 2006, blogejakin pidettiin nimimerkillä, eivätkä niiden pitäjät paljastaneet kasvojaan, saati lastensa kasvoja. Noista ajoista blogimaailma on muuttunut todella paljon. Meno oli tuolloin paljon arkisempaa, blogien ulkoasu ei muistuttanut kiiltäväpintaisia lifestyle-lehtiä, eikä blogilla voinut kukaan tienata mitään.

Pidin käsityöblogia viitisen vuotta. Aloitin sen samoihin aikoihin kuin käsitöiden tekemisen. Halusin tallentaa oman oppimisprosessin ja osoittaa muille, että käsitöitä voi oppia aikuisena, vaikka olisi ollut koulun ”rättikässässä” onneton suhraaja. Kotiäitinä blogille riitti aikaa. Nimimerkkikulttuurista huolimatta sain käsityöblogien kautta ihania ystäviä.

2000-luvun puolivälin blogikulttuuri tuntuu liikuttavan vaatimattomalta, kun sitä vertaa nykytyyliin. Suomen suosituimpia blogeja ovat muoti- ja lifestyle-blogit, jotka keskittyvät enimmäkseen pinnalliseen kuluttamiseen. Suomalaisissa muotiblogeissa – ainakaan minun seuraamissani – ei ole minkäänlaisia analyyttisiä ajatuksia muodista, muodin filosofiasta, historiasta tai nykyajan pakkomielteestä yhä nopeutuvin syklein uudistuvaa muotia kohtaan. Kun joku ystävä kerran kysyi, miksi seuraan muotiblogeja sanoin, että on sama juttu kuin sipsien syöminen. Pöhköä ja hyödytöntä, mutta kivaa.

Joitakin blogeja tulee seurattua kauhunsekaisella ärtymyksellä. Tähän katergoriaan kuuluvat äitiblogit, joissa kulutetaan hulluna, kaiken pitää olla viimeisintä designia ja rahaa tuntuu olevan loputtomiin. Täytyy myöntää, että ehkä sen takia, koska kasvoin blogeihin anonyymin vaiheen aikana, minun on hyvin vaikea käsittää sitä, että omia lapsia kuvataan estoitta, jopa vähissä vaatteissa, nettiin kaikkien nähtäville. Omat lapseni saavat panna kuviaan nettiin sitten kun ovat isoja, heillä on aina ollut päiväkodissa ja koulussakin kuvienjulkaisukielto. Itse en kyllä voisi kuvata kotiakaan blogiin. Koti on meidän oma pikku pesämme, en halua ulkopuolisten silmien kohdistuvan siihen. (Eivät ne silmät tosin kauaa kohdistuisi, kaikki pökertyisivät kauhusta nähdessään tyylittömän sisustuksemme.)

Välillä blogeja lukiessa miettii, onko nykyajan nuorilta naisilta mennyt vähän pää sekaisin sen suhteen, mitä netissä kannattaa julkaista. Omasta elämästä kerrotaan ihan kaikki. Eräs nuori äitibloggaaja ei millään meinannut tajuta, kun lukijat huomauttivat, että blogin perusteella on helppo hahmottaa hänen asuinpaikkansa. Kun hän sitten kertoo blogissa lähtevänsä lapsineen kolmeksi viikoksi ulkomaille, tie murtovarkaille on auki.

Jotkut äitibloggaajat paitsi julkaisevat kuvia lapsistaan, kirjoittavat auki myös kaiken lasten elämästä: miten vaikea lapsen on saada kavereita, miten häntä on kiusattu, terveysongelmat ja kaikki. Ehkäpä tulevaisuudessa nähdään oikeusjuttuja, joissa aikuiset lapset vaativat vanhemmilleen rangaistusta yksityisyytensä viemisestä. Muutamassa lifestyle-äitiysblogissa lapset ovat lähes kauppatavaraa: he esittelevät uusia merkkivaatteita, joita äidit saavat joko ilmaiseksi tai hyvällä alennuksella, koska antavat lapsensa firmojen mannekiineiksi. Onneksi on viisaitakin äitejä.

Eräs bloggaajien ryhmä ovat nuoret äidit, jotka kirjoittavat yksityisasiansa nettiin kai silkkaa yksinäisyyttään. Vauva.fi:ssä näitä äitejä kutsutaan häijyllä nimikkeellä WT-äidit eli white trash -äiti. Eräs paljon reposteltu tapaus on parikymppinen kolmen lapsen äiti, jonka lapsilla on kaksi eri isää. Nainen on kertonut blogissaan kaiken syömishäiriöstään, masennuksestaan, perheväkivallasta ja muista vaikeuksista. Kommenteissa hän saakin paljon myötätuntoa, mikä varmasti koukuttaa: ilmiö on sama kuin Facebook-surutyön suhteen. Somessa saa nopeasti myötätuntoa, mutta tutkimusten mukaan se saattaa jopa pitkittää surutyötä.

Ystävieni kanssa olemme viime aikoina jutelleet, että onneksi meidän nuoruudessamme päiväkirjana toimi Tiimarin kiinalainen muistikirja. Päiväkirjat ovat pahvilaatikossa vintissä, lukkojen takana, eikä niitä pääse kukaan näkemään – luojan kiitos! Mitä bloggaaja mahtaa ajatella keski-iässä, tietäessään, että hänen koko nuoruutensa on/on ollut netissä kaikkien luettavissa? Vai suhtautuvatko jotkut nuoret vain eri tavalla julkisuuteen? Parisuhdekin tuodaan julkisuuteen. Tietysti valtaosa teineistä ja nuorista aikuisista arvostaa edelleen sitä, että yksityisasiat pysyvät yksityisinä.

Joistain blogeista näkee, että jokin on pielessä. Taannoin blogipiirejä järkytti nuoren suosikkibloggaajan menehtyminen vain 25-vuotiaana. Olin lukenut blogia satunnaisesti ja saanut jo silloin vaikutelman, että skumpan ja VIP-juhlien takana oli surua. Toisaalta, kun nuori bloggaaja avautuu kokemuksistaan, saman kokeneet voivat saada tukea siitä, että tämä on selvinnyt.

Avoin blogi tosin altistaa myös nettikiusaamiselle: kurjille kommenteille, ruotimiselle keskustelupalstoilla ja jopa raiskausuhkauksille. Medialukutaitoa opetetaan kouluissa, mutta silti tuntuu välillä, että osaavatko nuoret naiset suojella itseään.