Neropattien lumoissa
Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja – kohtalo kolhii (WSOY, suom. Marja Helanen. Alkuperäisteos 2013)
[Kustantajan arvostelukappale]
Eilen vietettiin kansainvälistä lukutaitopäivää. Minulla on kaksi poikaa, ja omassa tuttavapiirissä olen huomannut, että syystä tai toisesta samanikäiset tytöt lukevat enemmän. Se on välillä harmittanut kovasti, ei siksi että kirjojen lukeminen olisi minusta pakollinen ihmisyyteen kuuluva juttu, vaan siksi että itse sain pienenä huikeita elämyksiä lukemisen kautta. Jälkikäteen ajatellen luin todella paljon. Luin kaikki mahdolliset tyttökirjasarjat: Annat, Emiliat, Pikku naisia, Lotat, Ursulat, Seljan tytöt ja niin edelleen. Luin kaikki lapsietsiväkirjat, tosin Viisikoiden sijaan luin mieluummin Enid Blytonin Seikkailujen-sarjaa, siis Seikkailujen saari tms. Luin Kolmet Etsivät, Neiti Etsivät, Kalle Blomqvistit ja kaikki muutkin kirjat, joissa lapset selvittelivät rikoksia. Ursuloista pidin enemmän kuin Helenoista juuri sen takia, että Ursula törmäsi jokaisessa työpaikassaan mysteeriin. (Koulutoverini mielestä se taas oli ärsyttävää!) Voi miten kurjaa, ettei minulle sattunut eteen salaovia, väärennettyjä testamentteja, kansainvälisiä jalokiviliigoja ja kätkettyjä aarteita.
Isovanhempien mökiltä löysin isän vanhoja poikakirjoja, kuten Bigglesit. Äitipuoli taas antoi luettavaksi omat vanhat kirjansa, esimerkiksi Seljat, Annat sekä Ruusulan tytöt. Kun pikkuveli hurahti skifiin, luin perässä kaiken mitä hän lainasi, jotkin sarjat, kuten Tripodien ajan, useita kertoja (Haukilahden vesitorni oli mielestämme selvä tripodi!)
Luin kaikenlaista muutakin, mitä käsiin sattui. Olin 12, kun luin Martin Andersen-Nexön sarjan Ditte ihmislapsi. Olihan siinä vähän samaa henkeä kuin suosituissa Gulla-Kulla -kirjoissa. Romaanit neuvokkaista orpolapsista viehättivät muutenkin.
Kuopukseni tykkää lukea tietoteoksia. Molemmat lukevat todella paljon Aku Ankkoja. Kesälomalla 9-vuotias saattoi lukea akkareita kahdeksan tuntia putkeen! Välillä hän vaihtoi paikkaa vinttikamarista riippumattoon ja sitten kamarin sohvaan. Fiktiosta heidän suosikkejaan ovat Goosebumps–sarja sekä Neropatti-kirjat. Goosebumpsit siksi, että niissä on kauhua ja – tärkeintä kaikesta – onneton loppu! Onnellinen loppu kirjassa on kuulemma tosi tyhmä. Molemmat lukivat Goosebumps-sarjan läpi, mutta muita yhtä jännittäviä kirjoja ei löytynyt.
Neropatit ovat sarjakuvaromaaneja, joiden pääosassa on koulupoika Greg. 9-vuotias ei osannut sen kummemmin perustella, miksi neropatit ovat hyviä, paitsi että ne ovat hauskoja. Samoin kuin Goosebumpsit, Neropatit näköjään imaisevat kokonaan mukaansa.
Yhdessä vaiheessa maksoin esikoiselle euron jokaisesta luetusta “oikeasta” kirjasta (ei sarjakuvista tai kuvakirjoista). Jonkin aikaa lapsi luki maksusta, mutta päätti sitten, ettei palkka korvannut kunnolla vaivaa.
Suureksi harmikseni kumpikaan ei ole innostunut lapsietsiväkirjoista! Kuopus sanoi suoraan, että etsiväkirjat eivät kiinnosta, kun kannoin niitä hänelle kirppikseltä ja koetin hehkuttaa, että ne olivat minusta pienenä tosi jänniä. Ehkäpä peleissä ja leffoissa on nykyään niin jännittäviä juttuja, että kolmen etsivän touhotus tuntuu lattealta…