Nyt pannaan possu päreiksi

Panu Karhunen: Kokoliha Karhunen – ruokaa porsaan jokaisesta osasta (Nemo, 2015)

Arvostelukappale

Halusin tutustua tähän kirjaan, koska sivusin samaa aihepiiriä kirjassani Nuukaillen (Kirjapaja, 2014). Mielestäni jos lihaa syö, pitäisi olla valmis käyttämään eläimestä kaikki syötäväksi kelpaava. Harrastajakokki, ruokabloggaaja Panu Karhusen reseptikirja noudattaa samaa ideologiaa. Karhunen otti blogissaan tavoitteeksi kokeilla jokaisen porsaan osan, joka jotenkuten kelpaa ihmisravinnoksi. Mukana on jopa kohtu ja haima. Jo tallinnalaisessa lihahallissa huomaa, että teuraseläimiä hyödynnetään tehokkaammin kuin meillä, vielä köyhemmistä maista puhumattakaan. Suomessakin on ennen vanhaan syöty kaikki mahdollinen, jos ei muuten niin makkarassa.

Karhusen ote onkin melkoisen ennakkoluuloton. Projekti vaati myös vaivaa, sillä kaikkia sisäelimiä ei voi ostaa tuosta vain, ja reseptkin ovat vaipuneet unholaan. Onneksi on internet: resepti-ideoita sisäelimiin löytyy niin Aasiasta kuin yhdysvaltalaisilta ruokaintoilijoilta. Reseptien lisäksi kunkin ruokalajin kohdalla on proosapätkä, jossa kuvaillaan raaka-aineiden hankkimista, kokkauskokeiluja sekä makuelämyksiä. Kuvailuja oli hauska lukea, en nimittäin usko, että alan ihan heti kokkaamaan siankorvia tai vatsalaukkua. Olen käynyt Marttojen sisäelinruokakurssin, jolla tosin käsiteltiin vähän tavanomaisempia elimiä munuaisista kateenkorvaan.

Kurkku, mutta ei se vihannes.

Kirjaa lukiessa tulee hyvin esiin seikka, jota Karhunenkin korostaa: olemme vieraantuneet lihan alkuperästä. Suomalainen ostaa lihansa marketista siisteinä fileinä tai jauhelihana. Porsaan käyttökelpoiset ja maukkaatkin osat, kuten pää, aiheuttavat kauhun väristyksiä ja jopa ellotusta. Olen jo pitkään ajatellut, että jokaisen lihansyöjän pitäisi käydä teurastuskurssi ja edes kerran sekä tappaa että käsitellä lihat, jotka aikoo syödä. Valmistan välillä kokonaisen broilerin ihan vain sen takia, jotta lapset näkisivät, että siipikarja ei ole alunperin virheetön pinkki rintafile.

Tässähän tulee ihan vesi kielelle!

Miinusta teos saa siitä, että suomalainen perinne sivuutetaan melkein kokonaan. Meillähän on ollut tapana esimerkiksi valmistaa teuraspäivänä tappaiskeitto: veri ja sisäelimet kattilaan ja eikun liedelle. Jotkut keski-iän ohittaneet kansalaiset muistavat edelleen tappaiskeiton aiheuttaman öllötyksen, mutta ennen vanhaan ei ruuan suhteen nirsoiltu. Kirjan makkaratkin ovat luksusmakkaraa perinteiseen suomalaiseen makkaraan verrattuna. Olisin toivonut vähemmän yhdysvaltalaisia nettitietoja ja enemmän faktaa suomalaisista perinteistä, vaikka vain anekdootinomaisesti. Kirjassa on thai- ja New York -vaikutteisia ruokia, muttei esimerkiksi kunnon läskisoosin reseptiä.

Olin nuorena kasvissyöjä, mutta lasten kanssa lihaton ruokavalio tuntuu liian haastavalta ajatukselta, kun päivässä pitää pahimmillaan tehdä viisi ateriaa*. Tämän kirjan luettuani minusta kuitenkin tuntui, että pitää vähentää lihansyöntiä entisestään, sen verran lihaisa paketti on kyseessä. Sianpäärulla (ja kannen possuressu) muistuttivat, että liha on tosiaan peräisin eläimestä.

Kustantajalle toivomus: voisiko samalla periaatteella tehdä kasviskeittokirjan? Maailmalla huippukokit ovat innostuneet pienentämään ruokahävikkiä kokkaamalla esimerkiksi naateista ja siemenkodista. Olisi kiva saada vinkkejä, miten vähentää biojätteeseen päätyvää kasvisjätettä!

(*Nykyään noudatan lihatonta ruokavaliota, kun syön ilman lapsiani. Sille ei taida olla täsmätermiä.)