Onnellinen

Luen naistenlehdistä aina pääkirjoitukset, vaikken tiedä miksi. Uusimmassa MeNaisten numerossa päätoimittaja Johanna Lahti kirjoittaa terveisiä teineille, jotka odottavat, että ihan kohta, tulevaisuudessa, tapahtuu jotain upeaa.

25 vuotta sitten aikuisuus näytti seikkailulta, mutta kuulkaa tytöt, ei täällä paljon mitään tapahdu. Käydään töissä, istutaan sohvalla telkkarin edessä, tyhjenneteään iltaisin pyykkikoria. Joskus joku hauska kissavideo Facebookissa naurattaa.

Noh, ymmärrän että tämä on tarkoitettu lakoniseksi huumoriksi. Silti mietin päiväkausia, miten joku voi tiivistää aikuisuuden noin latteaksi. Jos olisin teini, tekisin harakirin. Aikuisuuden hyviksi puoliksi pääkirjoitus tiivistää, että on rahaa ostaa t-paitoja ketjukaupoista ja kaupasta sipsejä. Vai niin.

Jos pitäisi tiivistää aikuisuuden hyvät puolet, sanoisin, että parasta on kyky ymmärtää. Ihmisiä, elämää, taidetta. Nuorena luin paljon, katselin kirjastossa taidekirjoja sekä kävin näyttelyissä ja katsoin elokuvia, mutta kuinka paljon ymmärsin? Olkoon esimerkkinä Friedebert Tuglasin Felix Ormusson (1915, suom. 1988 Otto Aho/Pohjoinen). Luin kirjan heti suomennoksen ilmestyttyä kun olin 19-vuotias. Olin kiihkeästi tunteva nuori, aika romanttinen (tosin vailla romanttisia kokemuksia). Mielestäni romaani oli ihana, niin koskettava. Felix oli älykäs, henkevä ja taiteellinen, eikä oikein mitenkään istunut virolaiseen maalaismaisemaan, tavallisten ihmisten keskelle. Vähän niin kuin minä (taisin olla hiukan ihastunutkin päähenkilöön). En minäkään oikein sopinut kahvila-apulaiseksi tuppukylään nimeltä Helsinki. Olisi pitänyt päästä maailmalle.

Luin romaanin uudelleen kymmenen vuotta myöhemmin uudelleen ja järkytyin. Olin ottanut kaiken todesta, eläytynyt Felixin paatokseen. Aikuisena tajusin kiusallisen selvästi, että romaani olikin parodia! Felix oli romanttinen hupsu, joka kuvitteli itsestään liikoja – tai se ainakin oli silloinen tulkintani. Nyt en ole varma, uskaltaisinko vielä tarttua Tuglasin älykkääseen romaaniin. Mitä se sanoisi minulle nyt, kymmenen vuotta myöhemmin?

Mielestäni aikuisuudessa on hienoa (vanhemmuuden lisäksi) se, että taideteokset, oli sitten kyse kirjallisuudesta tai maalaustaiteesta, saavat uutta syvyyttä. Se on ymmärrystä, jota on vaikea pukea sanoiksi, jotain, mikä resonoi kaikkiin niihin vuosiin, jotka on elänyt läpi. Ihmisyyttä ymmärtää syvemmin, vaikka joka toinen päivä tuntuukin, ettei ymmärrä mistään mitään. Aikuisena ymmärtää senkin, miten vähän ymmärtää – kun taas teini-ikäisenä luuli ymmärtävänsä kaiken.

Se tekee jollain tapaa onnelliseksi.