Jani Toivola: Musta tulee isona valkoinen (Siltala, 2016)

Näyttelijä, kansanedustaja Jani Toivola kertoo muistelmateoksessaan, miltä tuntuu kasvaa tummaihoisena Suomessa. Kenialainen isä häipyi kuvioista kun Toivola oli pikkutaapero. Kymmenvuotiaaksi hän eli yksinhuoltajaäidin ja mummon hoivissa, sitten kuvioihin tuli isäpuoli ja pian kaksi pikkusiskoa.

Toivola syntyi vuonna 1977, jolloin Suomessa ei juuri ollut tummaihoisia – varsinkaan supisuomalaisia tummaihoisia. Toivolaa ihmeteltiin, kyräiltiin ja kiusattiin koulussa. Kirjassaan hän kuvaa ulkopuolisuuden ja irrallisuuden kokemuksia. Yhteys isän sukujuuriin löytyi vasta aikuisena. Isä oli jo menehtynyt, mutta Berliinissä asuva toinen poika otti netin kautta yhteyttä. Yhdessä veljekset matkustivat isän kotikylään Keniaan. Matkakuvaus muodostaa kirjaan välilukuja. Kenialaista elämänmenoa kuvataan hersyvästi.

Kirjan loppupuolella Toivola kuvaa näyttelijäntyötä, toimintaansa kansanedustajana ja isyyttä.

Surullisista kokemuksista huolimatta kirja tuntui valoisalta ja lämpimältä. Toivola kiertää paljon kouluissa puhumassa kiusaamista vastaan, suvaitsevaisuuden puolesta. Kirjan perusteella uskon, että hän hyvä puhumaan näistä aiheista.

Välillä minua kiukutti lukea Toivolan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista. Mikä ihmisiä oikein vaivaa, kun heidän pitää kommentoida toisten ulkonäköä tai syrjiä ihonvärin perusteella? Tulin myös miettineeksi omaa kasvatustani. Aikuiset ympärilläni eivät olleet hirveästi matkustelleet, ainakaan nykymenoon verrattuna. Silti minulle opetettiin, että ketään ei haukuta ihonvärin tai vaikkapa vammaisuuden takia. Kotikadullani asui vammainen mies, jonka perässä lapset juoksivat ilkeästi ilkkuen. Minusta se oli jo tuolloin kamalaa. Omassa perheessäni opetettiin jo 1970-luvulla, ettei ihonväri ole mikään ratkaiseva juttu, tärkeintä on se mitä on ihmisen sisällä.

Toivola kuvaa kiinnostavasti suhdettaan aikuisena löytyneisiin sukujuuriin. Suomessa hän on aina tuntenut, että elehtii liikaa ja on muutenkin liian vilkas ja puhelias. Keniassa hän taas tunsi olevansa paikallisiin verrattuna hillitty suomalainen. Opiskeluaikoina New Yorkissa hän koko afroamerikkalaisten keskellä sekä yhteenkuuluvuutta että vierautta. Kulttuurien väliin jääminen on kiehtova teema.

Teos on kirjoitettu sellaisella tyylillä, että se sopii myös nuorille. Oman kokemukseni mukaan nuoret tosin ovat usein avarakatseisempia kuin aikuiset. Ilahduttavaa on, että kirjastossa oli minua ennen yli 800 varaajaa!

Ainoa, mikä kirjassa häiritsi oli, että jotkin jutut jäivät vähän kesken. Toivola kertoo riemastuneensa, kun pääsi esiintymään näytelmään Sininen appelsiini, jossa on täysipainoinen rooli tummaihoiselle näyttelijälle. Olisin halunnut kuulla, miltä näytelmän tekeminen tuntui ja miten se otettiin vastaan. Samaten Kansallisteatterin Sorsastaja sivuutetaan kirjassa aika nopeasti.