Pakeneva onni

Johanna Venho: Kaukana jossain onnenmaa (WSOY, 2015)

Kaarina on päälle kuusikymppinen leskiäiti, Otto hänen nelikymppinen poikansa, jolla on vaimo ja teini-ikäinen poika Valo. Otto on työterveyspsykologi ja suunnittelee onnellisuudesta kertovaa kirjaa. Romaanin kolmas päähenkilö on oikeastaan Kaarinan vihreä talo, jossa Otto on kasvanut.

Kaarinan elämää käydään läpi Oton lapsuudesta nykypäivään. Valovoimainen toimittaja Rami hurmaa hiljaisen Kaarinan ja pian lapsi tekee tuloaan, mutta äidillinen Kaarina ei saa enempää pienokaisia, koska mies ei tahdo. Pariskunta asettuu vihreään taloon, jonka naapurissa asuvat Sirkka ja Erkki lastensa kanssa. Kaarina on omassa avioliitossaankin hiljainen sivustakatsoja, Sirkka on tarmokas kanaemo, joka pitää järjestyksessä miehen, lapset, kodin ja puutarhan.

Otto miettii elämäänsä nykytasossa. Voimakas vaimo on ottanut etäisyyttä ja poika tuntuu vieraalta. Otto saa tietää, että Kaarina on yhtäkkiä lähtenyt Brasiliaan, ilmeisesti kauneusleikkaukseen. Otto käy Kaarinan talolla ja suunnittelee remontoivansa sen, aivan kuin voisi samalla remontoida koko elämän.

Kirjassa ei ole juonta, eikä siinä edes tapahdu paljon – silti se vei minut kokonaan mukaansa. Tapahtumat ovat pieniä ja arkisia, samastuttavia. Venho kuvaa ihmissuhteita todella herkästi, pienillä ja tarkoilla vedoilla. Kaarina on hyvin tunnistettava hahmo, oman ikäluokkansa kiltti, hiljainen ja älykäs nainen, joka ei oikein koskaan pääse toteuttamaan itseään. Sirkka on hyvin tunnistettava naapurintäti ja naapurusten välinen ystävyys on kuvattu taitavasti. Kaarinan kautta käsitellään riipivästi vanhenemista ja menettämistä.

Romaanin kieli on tosi kaunista ja tunnelma on haikean melankolinen. Tunnelmasta tuli välillä mieleen yksi suosikkiromaanejani, Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon (Otava, 2001). Johanna Venhon romaanista on sanottu arvosteluissa, että se jättää liikaa auki, mutta pidin juuri siitä. Romaanissa on jotain akvarellimaista, se on kuulas ja kaunis, mutta vaikutelman aikaansaamiseksi on tarvittu paljon taitoa. Romaanin tunnelma otti minut niin täysin valtaansa, että välillä luin pala kurkussa, vaikkei romaanissa mitään kovin surullista tapahtunutkaan.

Hieno, hiljainen romaani, joka olisi ansainnut enemmänkin huomiota.