Peilin taakse

Luin eilen, että Liisan seikkaluista peilimaassa ollaan tekemässä elokuvaa, joka valmistuu vuonna 2016. Liisaa esittää jälleen Mia Wasikowska, mutta Ihmemaan ohjaaja Tim Burton toimii tällä kertaa tuottajana. Burtonin Liisa-filmatisointia en ole nähnyt – kerään vielä rohkeutta – mutta riemastuin silti elokuvauutisista. Olen aina pitänyt peilimaasta enemmän kuin ihmemaasta.

Molemmat Liisa-kirjat olivat ensimmäisiä suosikkikirjojani. Meillä oli yhteisniteenä Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mannerin suomennos, jossa on John Tennielin alkuperäiskuvitus (Gummerus, 1974). Äitini sai lukea kirjan minulle lukemattomia kertoja. Olen lukenut teokset englanniksikin vaikka kuinka monta kertaa, samoin selitetyn laitoksen sekä Lewis Carrollin elämäkerran.

Kaunokirjallisuuden suomentajia harmittaa, kun ihmiset jumittuvat lapsuuden suomennoksiin. Alice Martinin tarkempi suomennos Alicen seikkailut ihmemaassa (WSOY) ilmestyi 1995. Täällä on hyvä johdatus uusimpaan suomennokseen. Martinin suomennos Liisan toisesta seikkailusta, Alice Peilintakamassa, ilmestyi 2010 (WSOY). Viime vuonna ilmestyi Martinin suomennos Carrollin teoksesta Kraukijahti (Hunting of the Snark), jonka Tove Jansson on kuvittanut.

Liisa ihmemaassa ilmestyi alunperin 1865. Se oli ensimmäisiä lastenkirjoja, jonka ei ollut tarkoitus olla opettavainen. Siihen saakka lastenkirjojen avulla oli opetettu lapsille aikuismaista käytöstä, moraalia ja jumalanpelkoa. Lasten omat tunteet eivät kirjoittajia kiinnostaneet. Hyvä esimerkki lienee Jörö-Jukka, joka ilmestyi 1845. Kuinkahan moni lapsi on saanut siitä loppuelämäkseen painajaisia?

Lewis Carroll sen sijaan ymmärsi lapsen katsantokantaa. Liisa-kirjat ovat pinnalta todella hauskoja, kielellisesti kokeilevia ja jännittäviä, mutta pinnan alla ne ilmentävät hyvin sitä, miten absurdiksi lapsi kokee aikuisten maailman. Muistan pienenä ajatelleeni, että oikeasti maailma on sellainen kuin ihmemaa. Aikuiset käyttäytyvät järjettömästi. Punainen kuningatar sanoo Liisalle: ”Onko sinulla jano? Ota keksi.” Se kuvastaa mainiosti aikuisten sokeutta lapsen tarpeille ja lapsen häkellystä siitä, että eivätkö aikuiset mitenkään voi käsittää, mitä lapsi tarvitsee.

Olin hulluna Liisa-kirjoihin koko teini-iän. Jälkikäteen ajateltuna se ei ole mikään ihme: Carroll kuvaa hyvin myös murrosikäisen kokemusta maailmasta. Yhdessä kohtauksessa Liisa kasvaa niin paljon, että arvelee joutuvansa lähettämään jaloilleen kengät postipakettina. Seikkailu peilimaassa perustuu shakkiotteluun: säännöt on, kun vain tietäisi mitkä ne ovat. Vaikuttaa siltä, että muut, siis aikuiset, tuntevat säännöt. Humps vaan ja ollaankin jo seuraavassa ruudussa.

Englannissa opiskellessa pääsin British Museumiin katsomaan Lewis Carrollin alkuperäiskäsikirjoitusta,  tai oikeastaan esi-Alicea, jonka nimi on Alice’s Adventures Under Ground. Carroll kuvitti käsikirjoituksen itse. Käsikirjoitus oli tietysti vitriinissä, mutta museokaupasta sai ostaa näköispainoksen! Olin onnesta sekaisin. Carrollin omat kuvitukset ovat aika kömpelöitä, mutta äitini huomautti osuvasti niiden osoittavan, että huonokin piirtäjä voi saada aikaan hurmaavia piirroksia.

Olin jo lapsena rakastunut John Tennielin alkuperäiskuvituksiin. Harmi, että monissa editioissa ne on painettu tukkoon, hienosta viivojen verhosta tulee pelkkää mustaa. Tenniel ensin piirsi kuvitukset, sen jälkeen kaivertajat kaiversivat ne puuhun ja puukaiverrukset painettiin galvanoplastiikan avulla. Moni onkin sitä mieltä, että kuvitukset ovat Tennielin ja kaivertajien yhteisteos.

Morton N. Cohenin teos Lewis Carroll – A Biography (Alfred A. Knopf, 1995) valottaa kirjailijan elämää todella koskettavasti. Carrollhan oli myös matemaatikko ja keksijä. Yksityiselämässään hän oli ilmeisesti hyvin onneton. Hän kärsi depressiosta ja paineita tuotti kuuden naimattoman sisaren elättäminen. Carroll oli, kuten tunnettua, myös taitava valokuvaaja, aikana jolloin valokuvaaminen oli äärimmäisen hankalaa. Nykyään Carrollin lapsimuotokuvat nähdään helposti seksualisoidussa valossa, mitä ne eivät aikanaan olleet – eiväthän ylemmän keskiluokan äidit olisi muuten ikinä antaneet lapsiaan satusedän kuvattaviksi. Viktorianisten miesten viehtymys pikkutyttöihin oli psykologisesti monimutkaisempaa (toki hyväksikäyttökin oli yleistä). Teoksessaan The Lost Girlhood of the Victorian Gentleman (Princeton University Press, 2001) tutkija Catherine Robson osoittaa, että tyttöys edusti ajan miehille puhtainta viattomuutta. Miehethän kävivät läpi oman tyttövaiheensa: pikkulapsina heidät puettiin pitsimekkoihin ja he kasvoivat naisten maailmassa lastenkamarissa. Kristitylle lapsuuden viattomuus oli synnitön tila, johon ei ollut paluuta.

You Tubesta löytyy liikuttavan kotikutoinen mykkäfilmi Liisan seikkailuista vuodelta 1915.

Kirjoitin Englannissa opiskellessani esseen toisesta pikkutyttöjen ihailijasta, taidehistorijoitsija John Ruskinista. Perhetuttavat pyysivät Ruskinia tyttärensä Rosen piirustuksenopettajaksi kun tyttö oli kymmenvuotias ja mies 39. Ilmeisesti Rosen ollessa 14–16 Ruskin rakastui häneen. Ruskin päätti odottaa kunnes tyttö oli 18-vuotias ja kosi tätä, mutta tytön tiukan uskonnolliset vanhemmat vastustivat radikaalia ihailijaa. Oli julkista tietoa, ettei Ruskin kyennyt vahvistamaan ensimmäistä avioliittoaan yhdynnällä – vaimo oli vedonnut siihen oikeudessa saadakseen avioliiton purettua. Rose kuoli 24-vuotiaana ilmeisesti anoreksiaan, johon vaikutti myös uskonnollinen pakkomielteisyys. Tytön kuoltua Ruskin kärsi mielenterveysongelmista ja näki Rosen kasvot renessanssiajan pyhimysmaalauksissa. Arvellaan, että monilla hurmoksillisilla naispyhimyksillä olisi ollut nimenomaan anoreksia. Rosen äitikin piti tyttären sairautta jollain tavalla hengellisenä ja uskoi, että tyttö saisi sairauden kautta yhteyden tuonpuoleiseen. Rose itse uskoi kykenevänsä kommunikoimaan Ruskinin kanssa telepaattisesti – spiritualismihan oli tuohon aikaan suuressa suosiossa varsinkin naisten keskuudessa.

Lewis Carrolkin toivoi saavansa Liisan esikuvan, lapsiystävänsä Alice Liddellin itselleen, mutta perhe vastusti ja Alice meni naimisiin toisen miehen kanssa. Nykynäkökulmasta on lähestulkoon mahdotonta käsittää, mikä rooli seksuaalisuudella oli viktorianisten miesten rakastuessa pikkutyttöihin tai miten tytöt itse kokivat seksuaalisuutensa. Sanotaan, että kiihkeä uskonnollisuus tarjosi usein kanavan intohimoisille tunteille. Nuori tyttö sai olla uskonnollisuudessaan aika pähkähullu, ennen kuin asiaa pidettiin ongelmana.

Carroll kuoli keuhkokuumeeseen, mutta Cohen arvelee, että osasyynä oli Carrollin takka. Kirjailija oli innostunut uusista keksinnöistä ja kun keksittiin, että asbestin polttaminen takassa antoi hyvät lämmöt, Carroll otti tavaksi polttaa öisin makuuhuoneensa takassa puhdasta asbestia.