Pimeä

Luin Britannian Ellestäkiinnostavan artikkelin rakkaudesta ja masennuksesta (Lisa Reich: Love in a Time of Sadness, syyskuu 2014). Sattumalta olin juuri keskustellut useammankin henkilön kanssa masennuksesta. Ihmiset, joita olin pitänyt voimakkaina ja aina iloisina, tunnustivat kärsivänsä masennuksesta. Yksi vaikean lapsuuden, toinen työuupumuksen takia, kolmas ilman syytä. Olen aina todella kiitollinen, kun masennuksesta puhutaan ääneen. Tosin valitettavan moni tuntee edelleen, että asiasta voi puhua vain kahdenkesken sellaisen kanssa, jolla on samanlaisia kokemuksia. Eikä ihme: eräs kroonista masennusta sairastava kertoi minulle, että ”ystävä” oli polttanut hänen suhteensa päreensä ja käskenyt lähteä kehitysmaahan vapaaehtoistyöhön. ”Näkisit, miten hyvin sulla on asiat!” Mielestäni oikea motiivi vapaaehtoistyölle kehitysmaassa ei ole, että mennään pällistelemään, miten kurjaa hätää kärsivien elämä on. Mietin myös usein ilahduttaako syöpäsairaita se, että heitä käytetään kurjuuden symbolina. ”Sulla ei sentään ole syöpää, mieti sitä!”

Masentunutta ei auta, että miettii syöpäsairaita tai nälkään kuolevia lapsia. Monella masennuksen oireena saattaa nimittäin olla, ettei tunne mitään, on turta. Terveenkin ihmisen voi olla vaikea samastua nälkään nääntyvän tuntemuksiin, saati sitten masentuneen, joka ei edes muista, miltä tunteminen tuntuu. Artikkelissa Reich kuvaa hyvin, että masentuneena hän tietää rakastavansa perheenjäseniään, muttei oikeasti tunne rakkautta. Eikä mitään muutakaan. Hän kirjoittaa siitä, kannattaako masentuneen edes toivoa löytävänsä kumppania. Asiaan liittyy monenlaisia paradokseja: meidät on kasvatettu ajattelemaan, että jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi – tai että rakastetuksi tulemista ei tarvitse ansaita. Mutta jos joku voi valita, deittaileeko masennuksesta kärsivää vai tervettä, kumman hän valitsee?

Kiinnostava on myös se kysymys, milloin masentunut on oma itsensä. Onko hän oma itsensä iloisena – siinä mielentilassahan yleensä käydään ensimmäisillä treffeillä? Vai masentuneena, vollottavana kasana, joka voi olla seurustelukumppanille kerta kaikkiaan liikaa. Artikkelissa eräs henkilö kuvailee bipolaarisen äidin kanssa kasvamista siten, että välillä äiti oli oikea äiti, välillä paperimassakopio oikeasta äidistä.

Reich kirjoittaa: ”Me elämme romanttisessa yhteiskunnassa, mikä on tosi kauheaa masentuneille. Meidät on huijattu uskomaan, että rakkauden voima voi muuttaa kaiken ja pelastaa kenet vain. Mutta ei se voi. Mikään ei voi. Ei edes 200 mg setraliinia [SSRI-lääke] ja vuosikaudet terapiaa.”

Itse en ole masentuneena kokenut Reichin kuvailemaa turtumusta. Nuorena kuvailin itselleni omia masennuspuuskiani siten, että olen ”ihoton tyttö”, siis sellainen, jolla ei ole minkäänlaista kuorta niin että kaikki sattuu kovaa. Ystäväni taas on kuvannut samaa tilaa kuopaksi, josta ei pääse ylös, jollei joku ojenna kättään. Itse en ole koskaan kokenut niin rankkaa masennusta, etten jaksaisi nousta vuoteesta. Pahimmillaan masennus on ollut musertava varmuus siitä, että olen täysin turha, kelvoton ihminen ja läheisilleni olisi parempi, jos minua ei olisi olemassa. Tasapainoisessa mielentilassa nuo ajatukset tuntuvat järjettömiltä, mutta masennus on kuin vääristävä linssi, itseviha tuntuu silloin hyvin todelliselta. Silloin se, että minut hyväsytään nyyhkivänä rauniona, on ollut pelastus. Kirjaimellisesti.

Mielestäni on hyvin hienoa ja rohkeaa, että voi tunnustaa edes yhdelle ystävälle, jos on masentunut. Moni nimittäin suhtautuu edelleen masennukseen ja muihin mielenterveysongelmiin kuin spitaaliin: nehän voivat vaikka tarttua! Pahimmillaan he eivät edes suosittele masentuneelle vapaaehtoistyötä kehitysmaassa, vaan pinkovat mahdollisimman kauas, eivät enää halua tavata ja saksivat muutenkin masentuneen elämästään ulos.