Pimeä lapsuus

Alice Miller: Alussa oli kasvatus (suom. Mirja Rutanen, WSOY, 1980)

Minua on jo pitempään kiinnostanut 1800-luvun lastenkasvatus. Siksi kiinnostuin myös Schwarze Pädagogik -ilmiöstä ja päädyin lukemaan Alice Millerin teoksen. Kirjassa Miller käsittelee tunnettujen ongelmatapausten lapsuutta ja sen vaikutusta myöhempään elämään: eniten tilaa saa Adolf Hitler, sen jälkeen käsittelyyn pääsee ylettömän raaka lapsimurhaaja, Huumeasema Zoosta tunnettu Christiane F. sekä runoilija Sylvia Plath.

Näiden historiallisten henkilöiden avulla Miller osoittaa, miten voimakkaasti lapsuuden pahoinpitelykokemukset vaikuttavat. Tai ei pelkästään fyysinen väkivalta – tuhoisinta on se, että kukin näistä henkilöistä jäi aivan yksin kokemustensa kanssa. Heillä ei ollut ketään, jolle puhua, ei ketään, joka olisi ollut kiinnostunut lapsen kokemuksista, olisi arvostanut tai jopa auttanut.

Millerin näkemykset ovat jo pitkään olleet vähän kiistanalaisia ja niitä on kritisoitu. Tuntui kuitenkin virkistävältä lukea kirjaa, jonka kirjoittajalla on selkeät, räväkätkin mielipiteet asioista. Millerin mukaan valtaosa kasvatuksesta perustuu nujertamiseen. Pahimmillaan nujertaminen on tietenkin fyysisessä kurituksessa – tosin kirjan esimerkkien kohdalla voisi puhua ennemmin kiduttamisesta. Miller vastusti fyysistä kurittamista ehdoitta ja hänen kirjansa perustelee näkemyksen erinomaisesti: ihminen, joka on lapsena nujerrettu ja jota on pahoinpidelty, luultavasti nujertaa ja pahoinpitelee myös omat lapsensa, ainakin jos ei saa psykiatrista hoitoa tai muunlaista tukea. Pahimmillaan hakatusta lapsesta tulee sellainen kuin Adolf Hitler, joka halusi nujertaa ja pahoinpidellä koko maailman, tai kirjan sarjamurhaaja, joka kidutti pikkulapsia tyrmistyttävin tavoin.

Kirjan alussa on runsaasti materiaalia 1800-luvun ja 1900-luvun alun autoritaarisesta kasvatuksesta. Arvot kuulostivat kovin suomalaisilta: asioista ei puhuta, työtä pitää oppia tekemään pienestä saakka, kehuminen pilaa lapsen, paras rangaistus on nöyryyttäminen. Samanlaiset arvot olivat kunniassa vielä omana lapsuusaikanani 1970-luvulla, vaikka aikakautta muistellaankin vapaan kasvatuksen riemuvoittona. Uskon, että sota-aika vahvisti vaikenemisen kulttuuria, ja vaikutukset tuntuivat vielä omassa lapsuudessani.

Eräs Millerin käsittelemä teema on varmasti ajaton: vanhempien odotukset, että lapset miellyttävät heitä, eivät aiheuta heille ikäviä tuntemuksia ja ovat vanhemmilleen kunniaksi. Tätä valaisee Sylvia Plathin kohtalo, jota Miller käsittelee teoksen loppupuolella. Plathin äidille oli tärkeää, että tytär menestyi ja hänellä meni hyvin. Plathilla ei ollut (Millerin mukaan) läheistä kuulijaa pahalle ololleen, se oli lapsesta saakka kiellettyä ja väärin. Lopulta hän päätyi itsemurhaan.

Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli kiinnostava artikkeli teinien käännyttämisestä rippileirillä. Sekä artikkeli että Millerin kirja muistuttivat taas kerran, miten elintärkeää on, että ihmisellä on joku, jolle kokee olevansa tärkeä, joku jolle voi puhua kaikesta pelkäämättä, ettei tule hyväksytyksi. Varsinkin jokaisella lapsella ja nuorella pitäisi olla joku, joka kuuntelee.

Psykoanalyyttisiä suuntauksia on välillä kritisoitu siitä, että ne kaivelevat liikaa lapsuutta. Ainakin tässä teoksessa syiden etsiminen lapsuudesta on todella kiehtovaa.