Poliittisen korrektiuden pakko
Edellisen kirjoituksen dekkari, Kristina Ohlssonin Tuhatkaunot jäi vielä mietityttämään. Kirjan yhtenä teemana on pakolaisuus ja ihmissalakuljetus. Jo lukiessa minua häiritsi, että yhtä poikkeusta lukuunottamatta pakolaiset esitetään kirjassa surkeina uhreina. He ovat hyviä ihmisiä, jotka joutuvat elinolosuhteidensa takia julman bisneksen pelinappuloiksi. Varmasti tällaisia kohtaloita onkin maailmassa miljoonittain, mutta silti se tuntui vähän yksioikoiselta, tai oikeastaan poliittisesti korrektilta, kun kyseessä on romaani.
Tuhatkaunojen kaltainen jännittävä dekkari on pohjimmiltaan viihdettä – syvällistä kaunokirjallisuutta se ei ole. Siviilityönsä takia Ohlsson varmasti tuntee aiheen, mutta silti sen käsittely jäi mietityttämään: sopiiko näin ongelmallinen aihe dekkariin? Lukija päästetään yhden laittoman maahanmuuttajan, Alin, näkökulmaan sisälle. Hän on epätoivoinen raasu, joka haluaa – totta kai – paremman elämän syvästi rakastamalleen vaimolle ja lapsille. Itse asiassa tuntuu epäuskottavalta, että masennukseen ja unettomuuden kierteeseen pudonnut Ali ikinä pystyisi sellaiseen tekoon, jonka hän romaanissa suorittaa.
Ohimennen mainitaan toinen laiton maahanmuuttaja, jonka pappi Jakob auttaa Ruotsiin ja joka kaikesta päättäen saa oleskeluluvan. Hän on selkeästi ”pahis”, häiriintynyt henkilö, joka syyllistyy ainakin kahteen raakaan väkivallantekoon nuoria ihmisiä kohtaan. Jäin miettimään, että tavallaan olisi kiinnostavampaa lukea hänen tarinansa. Kuka tahansa pystyy tuntemaan sympatiaa Alin kaltaista nujerrettua, hyväsydämistä perheenisää kohtaan, mutta mikä on tehnyt tästä toisesta pakolaisesta pahan?
Siitä päästäänkin poliittisen korrektiuden… vitsaukseen kaunokirjallisuudessa. Olen yleensä kaikesta eri mieltä kirjailija Joonas Konstigin kanssa, mutta tämä blogikirjoitus sai miettimään. Romaanissani Eropaperit tein tietoisesti sen ratkaisun, että henkilöhahmot, jotka käyttäytyvät ikävästi muita kohtaan ovat vakaumuksellisia luonnonsuojelijoita. Olin hieman huvittunut havaitessani, miten moni lukija ilmoitti yllättyneensä siitä, että luonnonsuojelijat eivät olleetkaan läpensä hyviä!
Olen ehdottomasti sitä mieltä, tietysti, että kaunokirjallisuuden pitää olla totuudenmukaista. Kaikkihan tuntevat sellaisia tapauksia, että ihminen on hyvä yhdellä elämänalueella ja ei niin hyvä toisella. Vastikää luin perhesuunnittelun pioneerista Marie Stopesista, joka teki paljon hyvää ajamalla naisten oikeutta ehkäisyyn. Stopesin mielestä varsinkin köyhillä naisilla piti olla mahdollisuus ehkäisyyn ja perhesuunnitteluun, ja sillä saralla hän sai varmasti paljon hyvää aikaa – vaikka yksi hänen vaikuttimistaan oli eugeniikka. Hän siis uskoi, että eritoten köyhien ja sairaiden lisääntymistä piti säädellä. Lisäksi Stopes oli – ainakin tämän yhden artikkelin mukaan – julma poikaansa ja miestänsä kohtaan. Hän myös otti adoptiolapsia, piti heitä pari vuotta ja palautti heidät, koska he eivät vastanneet hänen laatuvaatimuksiaan.
Voisiko ruotsalainen naisdekkaristi kirjoittaa romaanin, jossa maahanmuuttaja-sarjamurhaaja kylväisi kauhua ja kuolemaa? Totta kai jokaisessa väestönosassa, myös vähemmistöissä, on sosiopaatteja. Usein valtaväestöön kuuluvan sarjamurhaajan raa’at teot selitetään dekkareissa jollain lapsuudenkokemuksella. Sekopäiseen uskonlahkoon kuulunut isä piti poikaansa maakellarissa tai jotain vastaavaa. Olisihan psykologisesti uskottavaa, että ihminen, joka on varttunut sodan ja väkivallan keskellä tai kokenut kidutusta, menettäisi kykynsä tuntea empatiaa tai haluaisi jopa kostaa kokemansa vääryydet yltäkylläisyydessä kasvaneille.
Välillä kuitenkin tuntuu, että kaunokirjallisuutta leimaa vaatimus poliittiseen korrektiuteen, eikä siitä puhuta ääneen. Voisiko raaka sarjamurhaaja nykydekkarissa olla homoseksuaali? Tai voisiko historiallisen romaanin kulissiavioliittoon pakotettu homoseksuaalinen isä kääntää tukahdetut tunteensa julmuudeksi omia lapsiaan kohtaan? Voisiko romaanihenkilö olla sosiopaatti, tai vain ristiriitainen, särkynyt ja julma ihminen, vaikka hän edustaa jotakin vähemmistöä? Pitääkö homon olla kaunokirjallisuudessa aina hyvä ihminen?
Minun on vaikea kuvitella, että vaikkapa ruotsalaisen naisdekkaristin romaanissa rituaalimurhaaja voisi olla seksuaalivähemmistön edustaja tai maahanmuuttaja. Tai voisiko suomalainen dekkaristi kirjoittaa teoksen, jossa romaniporukka tehtailisi rikoksia tai romanisarjamurhaaja listisi väkeä? Nopeasti ajatellen tuntuu, että dekkareissa pahikset ovat enimmäkseen valtaväestöä edustavia miehiä. Romanisarjamurhaaja nostaisi varmasti paheksunnan aalloon.
Tuhatkaunot sai ajattelemaan, onko meillä kirjailijoilla takaraivossa jokin kirjoittamaton sääntö siitä, että etnisiä tai seksuaalisia vähemmistöjä ei voi kuvata mitenkään ikävässä valossa. Oikeassa elämässä kaikki laittomat siirtolaiset eivät ole hyväsydämisiä uhreja. Naisissakin on pedofiilejä. Lapsikin voi olla sosiopaatti, joka ei kykene tuntemaan empatiaa. Jokin aika sitten luin artikkelin, jossa Lionel Shriver kertoi, miten paljon hän saa edelleen vihapostia romaaninsa We Need to Talk About Kevin (suom. Poikani Kevin, Avain 2006) takia. Romaanin äiti ei kykene alunperinkään tuntemaan ylitsevuotavaa äidinrakkautta poikaansa Keviniä kohtaan – joidenkin lukijoiden mielestä sellaista ei ole olemassakaan, äidit ovat aina rakastavia, tottahan nyt jokainen äiti palvoo käsivarsillaan lepäävää vauvaa. Kustantajatkin taisivat pitää romaania häiritsevänä: käsikirjoitus sai kuulemma hylkäyksen kolmeltakymmeneltä kustantamolta ennen kuin pieni brittikustantamo julkaisi romaanin 2003 ja siitä tuli bestseller.
Oikeassa elämässä olen tietysti sitä mieltä, ettei mitään ihmisryhmää saa leimata pahaksi tai turhaksi. Mutta aiheuttaako tämä jonkinlaista arkuutta kaunokirjallisuuden kirjoittamisessa?