Purkuvimma riivaa Helsinkiä
Aamun radiouutisissa kerrottiin asuinalueemme koulutila-ahdingosta. Lapset eivät mahdu enää minnekään! Yhtenä mahdollisuutena kaupunki on tutkinut toimistorakennusten muuntamista koulutiloiksi. Se kuulosti hauskalta. Mieleeni palasi Dwell-lehdestä lukemani juttu: entinen vakuutusyhtiön toimistorakennus muutettiin koulutiloiksi. Rakennuksen on suunnitellut Welton Becket, ja alkuperäinen sisustus piti kaivaa esiin eri aikojen remonttien alta. Vastaavia “unohdettuja” rakennuksia löytyisi varmasti Suomestakin, mutta varsinkin 1960–1980-lukujen betoniarkkitehtuuri tuntuu olevan nyt niin epämuodikasta, että se on vaarassa kadota.
Ateneum silloin joskus (postikortti kirpputorilta)
Yhtenä sivujuonteena romaanissani Perillä kello kuusi (Otava, 2015) on Helsingin kaupunkikuvan muuttuminen 1960-luvulla. Aikakauden tulevaisuudenusko sai aikaan purkukuumeen. Esimerkiksi Theodor Höijerin rakennuksia pantiin matalaksi urakalla, koska niiden uusrenessanssityyli oli epämuodikasta ja muistutti vanhasta maailmasta. Yhden arkkitehdin lähes koko elämäntyö hävitettiin – onneksi Ateneum sentään säilyi. Nykynäkökulmasta tuntuu tietysti uskomattomalta, että esimerkiksi Ateneumia pidettiin (ainakin arkkitehtien taholla) todella rumana.
Meidän aikanamme betonirakennusten purkamista ja pilaamista perustellaankin sillä, että ne ovat rumia. Kauneus ja rumuus ovat kuitenkin aina riippuvaisia sekä katsojasta että aikakaudesta. Ja eikö kustakin aikakaudesta pitäisi jäädä merkkejä kaupunkikuvaan, vaikka ne senhetkisen sukupolven mielestä olisivat epäesteettisiä? Yksi sukupolvi ei myöskään saisi täyttää kaupunkia rakentamalla. Ei ole varmaa, että tulevat sukupolvet pitävät nykyajan lasijulkisivuja yhtään sen kauniimpina kuin nykyihmiset 1960-luvun betonirakennuksia. Ehkäpä tulevaisuudessa riidellään Sanomatalon suojelusta samalla lailla kuin 1990-luvulla Makkaratalon suojelemisesta.
Helsinki uudistuu (Kamppi). Kuva Urpo Rouhiainen, teoksessa Helsinki ja helsinkiläiset (1966)
Mökillä minulla on Suomen Kuvalehti vuodelta 1926. Lehdessä on tulikivenkatkuinen artikkeli siitä, että Helsinkiä ollaan rakentamassa pilalle. Ennen Helsinki oli kodikas kaupunki, jossa asuttiin keskustassa. Nyt keskusta on muuttumassa konttoreiden erämaaksi, kodit ajautuvat kauemmas ja kokonaista kaupunginosaa, Töölöä, ollaan pilaamassa epäinhimillisillä korkeilla kivitaloilla, joiden väliin jää vain synkät katukuilut.
Laatikkoarkkitehtuuria ja betonia ei arvosteta kylliksi. Viljo Revellin ja Heikki Castrénin Makkaratalo (1967, ei virallinen nimi) on pilattu uudistuksilla, samoin kuin Revellin KOP-Kolmio (1964) Turussa.
Meilahden sairaala, Jaakko Paatela ja Reino Koivula, 1965. kuva Asko Rysä. Teoksesta Helsinki ja helsinkiläiset (1966)
Monia betorakennuksia on jouduttu toki purkamaan sen takia, että rakennustekniset ratkaisut eivät ole kestäneet aikaa. Esimerkiksi 1960-luvulla käytettiin reteästi upouusia materiaaleja, kuten ruiskutettavia eristeitä, vaikka ei ollut mitään tietoa, miten ne kestävät aikaa (huonosti). Aikakauden tulevaisuudenusko herättää ihailunsekaista kateutta. Silloin oli ilmeisesti selvää, että kaikki muuttuu paremmaksi, eikä kenellekään tullut mieleen, että 2010-luvulla Suomi pukkaisi hometta minkä kerkeää.
Onneksi rakennuksia pyritään myös säilyttämään. Koneen entiseen pääkonttoriin (1973) Munkkiniemeen tulee asuntoja. Alkuperäisen rakennuksen on suunnitellut Keijo Petäjä ja se herätti aikoinaan kovasti vastustusta. Myös ns. Pohjolan torni Munkkivuoressa taitaa säilyä. Keijo Petäjä on suunnitellut myös kotikirkkoni, joka on minun mielestäni pelkistetyn kaunis, mutta monen muun mielestä kamala kuutio!
Lauttasaaren kirkkoa rakennetaan 1950-luvulla. Valokuva romukaupasta.