Pysy poissa täältä!
Tänään sain aamutuimaan niskaani Twitter-raivoa, koska vertasin tviitaamista kylähullujen kailotukseen. Sen oli tarkoitus olla huumoria. Kirjoitin myös, että Twitter on mielestäni vaikea väline, minun on vaikea keksiä sinne kirjoitettavaa. Kommentit olivat ilkeitä:
Olisi kiva jos henkilöt, jotka ovat verkossa ilkeitä tiettyä henkilöä kohtaan muistaisivat, että vastaanottaja on ihminen, jolla on tunteet. Olen romaanikirjailija, kirjoitan fiktiota. Olen myös toimittaja, kirjoitan artikkeleita. Irralliset, muutaman lauseen lohkaisut eivät ole minun lajini. Minusta myös kommentti ”ei osaa ottaa keskusteluun” on vähän hassu. Onko Twitterissä todellakin keskustelua? Facebookiin kirjoitan mielelläni ja usein olen Facebook-ketjujen perusteella muuttanut asenteitani ja ajatuksiani. Twitteriin kirjoittaminen tuntuu samalta kuin menisi ventovieraiden ihmisten pihaan huutamaan megafoniin.
”Paras markkinointikikka on olla Twitterissä oma itsensä, osallistua keskusteluihin ja argumentoida napakasti.@HonkasaloLaura”
Pidän tätä kommenttia outona. Kuka on somessa oma itsensä? Twitter on markkinointi- ja brändäysväline, ei siellä kukaan ole oma itsensä. Tai jotkut ovat ja heillä tuntuukin menevän työ- ja yksityisminä sekaisin. Itse haluan pitää suurimman osan omasta itsestäni yksityisenä, sellaisena osana minua, jonka tuntevat läheiseni ja ystäväni.
”Jos sitä ei hallitse, voi voi… Silloin onkin varmaan parempi pysyä poissa Twitteristä. @HonkasaloLaura, provosoiduitko nyt edes?”
Olin tänä aamuna hauraalla mielellä erään yksityiseksi jäävän asian takia. En provosoitunut. Aloin itkeä kun luin yllä olevan kommentin. Olisiko mitenkään mahdollista, että myös verkossa oltaisiin ystävällisiä ja käyttäydyttäisiin kauniisti? Minun pitäisi siis aloittaa päivänä provosoitumalla jonkun ventovieraan ihmisen ilkeilystä? Olen jo pitempään tuntenut, että jos ihminen joutuu ammattinsa takia olemaan (usein vastoin tahtoaan) jonkin verran julkisuudessa, häntä saa ruotia miten vain ja hänestä saa sanoa mitä tahansa. Ihmiset, jotka eivät joudu esiintymään julkisuudessa, ovat tavallaan ylilyöntiasemassa.
”Mikään ei ole ällöttävämpää kuin lukea ihmisten ns. markkinointiviestejä, joiden ainoa sisältö on minä, minä, minä”
Olen lukenut paljon Twitteriä käsitteleviä yhdysvaltalaisia artikkeleita. Kurssilla kuvataiteilijoiden kanssa olisin oikeasti halunnut keksiä keinon, miten he voisivat saattaa upeita teoksiaan laajemman yleisön tietoisuuteen. Yhdysvalloissa asenne someen on käytännöllinen ja siellä jotkut kuvataiteilijat ovat päässeet esimerkiksi Facebookin kautta aika huikeaan myyntiin. Mielestäni se ei ole ”ällöttävää”, vaan hienoa. Taiteilija ei markkinoi somessa vaginanvalkaisurasvaa tai jotain muuta turhaa, vaan syvällisiä, koskettavia elämyksiä, taidettaan.
Netti-ilkeilyssä on se ikävä puoli, että moni viisas, hieno ihminen ei uskalla enää sanoa julkisesti paljon mitään. Tunnen kirjailijoita, jotka sanovat, ettei heillä ole henkisiä voimia altistaa itseään niille henkilökohtaisille kommenteille, joita verkossa saa niskaansa, jos ottaa kantaa yhtään mihinkään.
Itsekin poistuin Twitteristä. En näköjään ole sellainen teflon-pintainen ihminen, jolle Twitter sopii.
Hei, luen blogiasi oikeastaan koko ajan, mutta jaksan harvemmin ilmaista itseäni mitenkään järkevässä muodossa. Nyt taitaa olla hyvä hetki laittaa tänne kommenttia. 🙂
Olen seurannut sivusta tyrmistyneenä miten paljon saat milloin mistäkin – ja usein täysin aiheetta – kaiken maailman lyttäystä osaksesi netissä. Tämänkin postauksen Twitter-aihe on ihan mitätön asia. Ilmeisesti Twitterin ”uskonto” vain vaatii puolustamista sen ”vihollisilta”, vaikka tämäkin villitys kuolee jossain vaiheessa seuraavan tieltä.
Muistettakoon että kirjailija kirjoittaa kirjoja, ei latele viisauksia Twitterissa. Nämä ovat kaksi ihan erillistä taitoa.
Pysy positiivisena! Meitä ”lyhyen ja ytimekkään ilmaisun” karsastajia on muitakin. 🙂
Komppaan Vaarnaa.
Ja sitten vielä se, että yleiset käytöstavat tuntuvat kadonneen. Suomalainen on välillä somessa selvänä yhtä raivokas kuin kännissä, vaikka ei kasvotusten uskaltaisi edes katsoa päin. Oma mottoni on ollut nettisivuillani, että ”it’s my party and I cry if I want to”. Eli kirjoittelen omilla tileilläni omille sivuilleni mitä haluan, tai olen kirjoittamatta. Jos ja kun se pysyy lain rajoissa, ei pitäisi kuulua kenellekään. Paljon sanottavaa tästä liittyen yksityisyyteen ja ihmisten käsitykseen siitä nykypäivänä. Olin ajatellut muutenkin bloggailla aiheen vierestä lähipäivinä. Tämä antaa siihen lisää pontta.