Raaistuvat ajat

Asianajaja Claes Thune tekee surutyötä: vaimo on jättänyt hänet ja elämä tuntuu muutenkin lipuvan ohi. Thune palkkaa toimistoonsa konttoristiksi tehokkaan mutta pidättyväisen Matilda Wiikin. Thunen elämän keskiössä on lapsuudentoverien porukka, keskiviikkokerho, joka kokoontuu säännöllisesti. Mies alkaa kuitenkin miettiä, onko toveruksilla enää mitään yhteistä. Samaan aikaan Matilda työstää omaa sotatraumaansa. Eletään 1930-luvun Helsingissä, mutta sisällissodan vaikutuksen tuntuvat vielä. Keski-Euroopasta kantautuu uudenlainen, säälimätön suhtautuminen ihmisiin ja heidän heikkouksiinsa.

Pidin Kjell Westön uudesta romaanista paljon. (Tajusin juuri, että minulta on jostain syystä jäänyt lukematta kolme edellistä teosta.) Juoni on hitusen dekkarimainen, mikä luo mainion imun. Kangastusta oli pakko lukea silmät ristissä yömyöhällä. Siihen vaikuttivat toki myös romaanin ehyt maailma ja tunnelma sekä tarkka henkilökuvaus. Viime aikoina minun on ollut usein vaikea keskittyä kirjoihin, joissa on useampi näkökulma, mutta nyt se ei haitannut yhtään. Molemmat näkökulmat, Thunen ja Matildan, olivat yhtä kiinnostavia, vaikkei Matildan näkökulma tuonutkaan sisällissodasta mitään uutta esille. Matildan kohtalo oli kauheudessaan aika tavanomainen, tai ehkäpä jo moneen kertaan kuultu, mutta sekään ei haitannut. Loppuratkaisukaan ei ollut yllättävä, mutta jännite kantoi koko romaanin ajan.

Olen kriittinen historiallisten romaanien lukija (ja periodidraamojen katselija), koska harrastan historiaa. Westö tuntee kuvaamansa aikakauden erinomaisesti, tosin ehkä liiankin: välillä tuntuu, että mukaan on tungettu liikaakin aikakauden juttuja. Erityisesti tämä korostuu kohtauksessa, jossa Matildan veli Konni menee koesoittoon ”näköradiota” varten. Kohtaus ei liity mitenkään muuhun kerrontaan. (Mökillämme olevassa ajan tietoteoksessa vempainta kutsutaan kyllä nimellä ”kaukonäköradio”.) Siksi se tuntui hieman päälleliimatulta, kuten jotkin muutkin historialliset yksityiskohdat.

Ajankuva oli kokonaisuudessaan nautittava yhtä poikkeusta lukuunottamatta: Thunen ex-vaimo Gabi, joka tulee äveriäästä suomenruotsalaisesta suvusta, julkaisee ”eroottisen novellikokoelman”. Novellista Silkkityyny on kirjassa katkelmakin, jossa nainen hivuttaa tyynyä reisiensä väliin, siis on ryhtymässä onanoimaan. Romaanissa novellikokoelman on julkaissut oikea kirjankustantamo ja siitä ilmestyy kritiikkejä. Tämä on täysin epäuskottava, aikakauteen sopimaton yksityiskohta muutoin tarkassa romaanissa. 1930-luvulla ei ensinnäkään julkaistu tuollaista materiaalia kuin ehkä hämäräperäisissä tiskinalusvihkosissa. Sitä olisi pidetty räikeänä pornografiana. Eikä suomenruotsalainen suvun kiltti perhetyttö olisi ikipäivinä pilannut omaa ja perheensä mainetta julkaisemalla eroottista kirjallisuutta. Thunen referoimassa novellissa viitataan fellatioon – perhetyttö, aviossakin ollut, tuskin olisi kuullutkaan moisesta järkyttävästä seksuaalitavasta.

Novellikokoelmalla on romaanissa tärkeä symbolinen rooli, se nöyryyttää Thunea julkisesti. Siihen viitataan useita kertoja ja siksi minusta oli vähän häiritsevää, että se oli todella epäuskottava sisällöltään. Nykyihmisen on aika vaikea käsittää, miten pidättyväisesti ja paheksuvasti seksuaalisuuteen on suhtauduttu vielä ihan lähimenneisyydessä. Mielestäni olisi kiinnostavaa, jos kaunokirjallisuus voisi valottaa näitä asenteita sen sijaan, että menneeseen aikakauteen tuodaan seksikuvauksia, jotka ovat aivan liian nykyaikaisia. Paljon uskottavampi asenteiltaan oli kohtaus, jossa Thune ei kehtaa pyytää konttoristilleen nimikirjoitusta tämän suosikkinäyttelijältä, koska mies saattaisi erehtyä luulemaan Thunea ”homofiiliksi”.

1930-luvulla esimerkiksi Mika Waltarin Vieras mies tuli taloon ja Iris UurronKypsyminen saivat murskakritiikit, koska olivat kriitikkojen mielestä suoraan likalätäköstä kuvatessaan eroottisuutta. Suomessa pitivät 30-luvulla meteliä kristilliset intellektuellit, ja Gabin kirja olisi varmasti leimattu rappiotaiteeksi. Ajan teologinen tiukkapipoisuus puuttuukin aatteena Westön romaanista kokonaan, vaikka sen varjolla paheksuttiin syvästi esimerkiksi psykoanalyysiä ja darwinismia.

(Isotätini ja isoisoisäni Berliinissä 1930-luvun lopulla. Huomaa taustalla liehuva hakaristilippu.)

Yksi sivujuonne Westön romaanissa on toveriporukkaan kuuluvan Jogi Jaryn kohtalo. Kun juutalaisvihamielisyys alkaa levitä maailmalta Suomeenkin, taiteilijasieluinen Jary musertuu ja päätyy porukkaan kuuluvan Lindemarkin johtamaan mielisairaalaan. Mielisairaanhoidon historia on erittäin kiinnostava aihe ja olisin mielelläni lukenut siitä enemmänkin. Lindemark kertoo Thunelle uskovansa uudenlaisiin psykoanalyyttisiin menetelmiin – niitä vastustettiin Suomessa kiivaasti, ihmisen viettielämään vetoaminen nähtiin joissan piireissä jopa vasemmistolaisena. Tämä olisi sopinut hyvin romaanin teemaan, joka kurottaa sisällissotaan. On sääli, että tämä temaattinen linja jäi käyttämättä. Mietin myös, oliko eugeniikka vielä vuonna 1938 niin hurja ja vieras ajatus, että Lindermark ja Thune vain kuiskailevat siitä kauhuissaan. Mielisairaiden pakkosterilointilaki säädettiin Suomessa 1935, joten luulisi, että lääkäri Lindermarkille se olisi ollut itsestäänselvä juttu.

Westölle lienee tietoinen ratkaisu tarkastella mennyttä aikakautta oman aikamme valossa ja nostaa esiin sellaisia seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet voimakkaasti historian kulkuun, vaikka romaanin henkilöt eivät sitä vielä tiedä. Välillä tämä häiritsi lukukokemustani. Natsismi ja oikeistolaisuus tulee esiin romaanissa aika päällekäyvästi, eräs pariskunta on jopa sopivasti ollut lomailemassa Saksan maaseudulla, missä he ovat nähneet alastomuuskulttiin hurahtaneita reippaita nuoria nakuilemassa. Olavi Paavolaisen teos Nykyaikaa etsimässä ilmestyi jo 1929 ja siinä hehkutetaan alastomuuskulttia estoitta, joten tuntuu vähän hassulta, että samasta aiheesta intoillaan romaanissa vasta vuonna 1938. Paavolainen ei ehkä sitten kuulunut suomenruotsalaisten lukemistoon. Kolmannen valtakunnan vieraanakin ilmestyi jo 1936 ja kun natsismia kerran käsitellään runsaasti, luulisi että romaanin henkilöt olisivat tunteneet Paavolaisen ajatukset. Kolmannen valtakunnan vieraana ilmestyi ruotsiksi 1937. Kun Matilda Wiik vielä sattuu asumaan talossa, jossa Minna Craucher murhattiin, on hassua, ettei Paavolaista mainita lainkaan, vaikka tietysti historiallisen romaanin kirjoittaja joutuu tekemään valintoja.

Kuten näkyy, Westön romaani herätti paljon ajatuksia. On kiinnostavaa, että viime aikoina usea suomalainen kirjailija on kuvannut juuri 1930-lukua. Katja KallionSäkenöivät hetket ja Leena Parkkisen Galtbystä länteen tapahtuvat osittain samoihin aikoihin, ja Joel Haahtelan uutuuskin sivuaa kansallissosialismia. Olen itsekin lueskellut tutkimuksia tuon ajan Suomesta. (Esimerkiksi: Karkama & Koivisto: Ajan paineessa – Kirjoituksia 1930-luvun suomalaisesta aatemaailmasta, SKS, 1999.) Tämä ei liene sattumaa: omassa ajassamme on paljon yhtäläisyyksiä 1930-luvun aatemaailmaan. Taloudellinen laskusuhdanne, joka näköjään tehokkaasti pyyhkii (joidenkin) ihmisten mielistä lähimmäisenrakkauden ja empatian. Kiristyvät oikeistolaiset asenteet, nationalismi ja eugeniikkaan vivahtavat mielipiteet.

Tässä valossa Westön romaani onkin erittäin kiinnostava: Thune kirjoittaa liberaalin, humanistisen artikkelin Euroopan asenneilmastosta, mutta saakin myötätunnon sijaan nyrkkiä. Jopa lähiystävät alkavat suhtautua häneen samoin kuin internetin IKL-henkiset persukommentoijat vihervasemmistolaisiin. Pitäisi tajuta elämän realiteetit, ei kaikille riitä elintilaa, työtä tai koulutusta. Juutalaisten tilalla ovat nykyään maahanmuuttajat, mutta asenteissa on paljon samaa: toiseuden pelko, joka riistää vieraalta ihmisarvon. Ja kun väärän rotuinen ei ole ihminen, väliäkös sillä jos häntä sorretaan, hänet kaasutetaan tai suljetaan slummiin. Westön romaanissa nämä ajatukset ovat vasta nupullaan, samalla tavalla kuin ne ovat nupullaan tämän hetken suomalaisessa yhteiskunnallisessa ”keskustelussa”.

Ristiriitaisuuksista huolimatta pidin Kangastus 38 -romaanista todella paljon, se herätti sekä tunteita että ajatuksia.

(PS: Tiedän että olen rasittava pilkunviilaaja mitä tulee varsinkin muodin historiaan, mutta minusta tuntui vieraalta, että sekä Gabi että Matilda käyttävät kirkkaanpunaista kynsilakkaa. Otavan iso tietosanakirjavuodelta 1934 ei tunne kynsilakkaa laisinkaan, mutta Emännän tietokirja vuodelta 1935 tuntee. Miten riemastuttava havainto: oliko kynsilakka siis turhaa hömpötystä arvokkaaseen Isoon tietosanakirjaan? Maailmalla tehdastekoiset kynsilakat tulivat myyntiin 1920-luvulla. Tutkittuani asiaa jäin tietenkin märehtimään, miksi erotiikan papitar Gabi ja sukupuolisesti nujerrettu Matilda käyttävät samanväristä kynsilakkaa…)