Rakkauden kannoilla, osa 2

Ylitorniolaisia miehiä kesävaatteissa. 1832.

Sinkkuteemaan liittyen olen lukenut netistä myös rumien naisten ja miesten kokemuksista – siis ihmisten, jotka nimittävät itseään rumaksi. Sanotaan, että nuorilla tytöillä on vaikeaa nykyajan ulkonäköpainotteisessa kulttuurissa, mutta niin tuntuu olevan myös aikuisilla, sekä miehillä että naisilla. Tuntuu surulliselta, että yksi sun toinen pitää itseään rumana, vartaloaan aivan vääränlaisena tai olemustaan muuten vaan kelpaamattomana. Syytä omalle parittomuudelle etsitään kasvonpiirteistä, vaatetuksesta, ilmeistä, kuppikoosta ja vartalon muodoista.

Olen aina ollut ihan tyytyväinen ulkonäkööni, joitain teini-iän järjettömyyksiä lukuunottamatta. Jossain vaiheessa olin esimerkiksi vakuuttunut, että minulla oli ruma kaula ja käytin vuoden ajan poolokauluksia. Toisessa vaiheessa häpesin käsivarsien pienenpieniä luomia käsivarsissani ja käytin pitkiä hihoja myös kesällä. Olen tietysti onnekas monessa asiassa, esimerkiksi siinä, että olen paitsi terve, myös kaikinpuolin keskivertokokoa. Keskimääräinen pituus, paino, kengännumero ja niin edelleen. Rasittavaa alennusmyyntiaikaan, muttei muutoin.

Vaikka olen niin tyytyväinen itseeni, että esimerkiksi tykkään tosi paljon olla valokuvissa, en ikipäivinä vastaisi deitti-ilmoitukseen, jossa haetaan kaunista naista. Mietin vastaako kukaan. Naisilla on aina mielessä joku, usein filmitähti tai missi, joka on oikeasti kaunis. Kun eron jälkeen selasin nettipalstoja mietin usein, mistä (jotkut) miehet saavat sellaisen itseluottamuksen, että vain kaunis kumppani kelpaa. Nimimerkki Tinder-prinssi kirjoittaa blogissaan: ”Kumppanissa pitää osua kohdalleen kaksi asiaa: ulkonäkö ja luonne. Pelkästään hyvännäköinen voi olla mukava sänkykymppani, mutta ei sieluntoveri. Vähemmän viehättävä nainen, jolla luonne ja arvomaailma ovat kunnossa, taas voi olla hyvä ystävä, mutta seksuaalista yhteyttä ei synny. On ikävä myöntää, mutta viehättävä ulkomuoto ja sopiva persoonallisuus yhdistyvät naisissa valitettavan harvoin.”

Ruokolahtelainen tyttö kirkkopuvussa. 1860.

En ole ihan vakuuttunut, onko Tinder-prinssin blogi totta vai fiktiota. Kiinnostavaa on, että häntä ei näytä yhtään huolettavan se, kiinnostuuko vastapuoli hänestä. Ihan kuin hänelle olisi itsestään selvää, että kun sopivalla persoonallsiuudella ja arvoilla varustettu kaunotar tömähtää eteen, Tinder-prinssi kelpaa ilman muuta. Prinssi jatkaa, että kauniit naiset ovat yleensä ulkonäkökeskeisiä ja egoistisia, he eivät kykene tuntemaan empatiaa muita kohtaan. Prinssi kun haluaa nimenomaan empaattisen naisen. Ja siis kauniin myös. (Tinder-prinssin tekstistä tulee minulle kovasti se vaikutelma, että se on keksittyä, samoin kuin Puumanaisen kirjoituksista.)

Samanlaista hyvää itsetuntoa kohtaa netissä muutenkin. Eron jälkeen hämmästytti, miten moni ikäiseni mies etsii paljon nuorempaa, kaunista naista – huolimatta siitä, mitä heillä itsellään on tarjota. Useampikin nelikymppinen mies oli merkinnyt unelmien naisen alaikärajaksi 16 vuotta. Keskustelupalstoilla he ihmettelevät, miksi parikymppisiä naisia ei kiinnosta nelikymppinen mies. Nuoret naiset taas kirjoittavat, että onhan se hauskaa maksattaa nelikymppisillä sedillä alkuillan drinkit ja lähteä sitten bailaamaan omanikäisten kavereiden kanssa.

Helppoa ei ole myöskään miehillä, jotka pitävät itseään rumina. He kuvailevat katkeria ja itsetuhoisia tunteita, naisten torjuntaa ja huijaamisia sekä pakkasen puolelle painuvaa itsetuntoa. Surulliselta kuulostaa. Kyllä kaikkia kohtaa voisi käyttäytyä ystävällisesti, vaikkei sattuisikaan kiinnostamaan. Toisaalta miehetkin haukkuvat ”rumia” miehiä. Päivitellään, että kauniilla naisella on usein kumppanina ruma mies, millä eväillä, varmaan tosi rikas, miksi muuten kukaan huolisi ruman kumppanin. Vauva.fi:ssä kirjoitteli parikymppinen mies, omien sanojensa mukaan ruma, jonka itsetunto oli kuulemma niin olematon, että hän halusi vain kuolla, koska ei kuitenkaan ikinä saisi tyttöystävää. Kurjalta tuntuu.

Päädyin taas miettimään, etten oikeastaan hahmota, mitä ihmiset tarkoittavat rumalla ja kauniilla ulkonäöllä, varsinkaan miesten kohdalla. Googlen kuvahaku antoi esimerkeiksi Bull Mentulan, Juha Miedon (??) ja Jean-Paul Sartren. Kieltämättä Sartre ja Serge Gainsbourg ovat mielestäni rumia, mutta kuinka paljon siihen vaikuttaa heidän maineensa häntäheikkeinä, sydänsurujen tehtailijoina arkkisovinisteina? Englanninkielisellä haulla tuli lähinnä muokattuja pilakuvia sekä mies, jolla oli naamassa tuhat lävistystä. Niin sanotut komeat miehet eivät ole koskaan kiinnostaneet, edes filmitähdet. Teini-iässä suosikkinäyttelijäni oli James Stewart! Rakastin Hitchcockin elokuvia, joissa Stewart näytteli usein kultaista miestä, joka oli jotenkin pihalla.

Lönnrotin YKK ei haittaa!

Berliinin residenssijakson aikana kävin lukemattomissa museoissa. Rakastan kuvataidetta, koska se ei kuvaa epätodellisia, siloisia ihmisiä. Elokuvataiteestakin olen vieraantunut sen takia, että näyttelijät ovat liian täydellisiä. Persoonalliset kasvot kiinnostavat, kuten vaikkapa Elias Lönnrot tuossa kirjoituspöydällä. Perheen nuorison mukaan äijällä on YKK*, mutta mielestäni hänellä on kiinnostavat piirteet. Vartaloissa kiehtoo enemmän voima ja terveys kuin ulkonäkö. Toisaalta myös elämän jäljet kiehtovat sekä kasvoissa että ruumiissa. Elämänkokemus, persoonallisuus, luonne, viisaus ja hyvä sydän vetävät puoleensa enemmän kuin nätti naama.

*Suom: yhteenkasvaneet kulmakarvat

Asukuvat teoksesta Ildikó lehtinen & Pirkko Sihvo: Rahwaan puku – Folk Costume: Näkökulmia Suomen kansallismuseon kansanpukukokoelmiin, Museovirasto, 2005