Rakkauden kannoilla, osa I

Erääseen työhön liittyen olen lukenut netistä kokemuksia sinkkuudesta. Helsingin Sanomat uutisoi jokin aika sitten, että yhä useampi nainen jää lapsettomaksi, useimmat ilmeisesti vastoin tahtoaan. Syytä on etsitty pitkistä opiskeluajoista, taloudellisesta laskusuhdanteesta, kaupungistumisesta ja milloin mistäkin. Sovinistien mielestä syy on tietysti naisissa, mitäs ovat niin kranttuja, ettei tavallinen lihaa syövä suomalainen heteromies kelpaa. Naiset taas syyttävät, että miehet eivät halua sitoutua. Yksinasuminen lisääntyy kaiken aikaa.

Urakoin läpi lukuisia nettikeskusteluja sinkkuteemaan liittyen. En ole sosiologi, mutta kaikesta päätellen kaksi yhteiskunnallista seikkaa vaikuttaa paljon siihen, miksei kumppania löydy: vapaita miehiä on enemmän maaseudulla ja pikkupaikkakunnilla, kun taas naiset hakeutuvat suuriin kaupunkeihin. Lisäksi naisissa on enemmän akateemisesti koulutettuja yksilöitä, ja naiset kaipaavat rinnalleen miestä, jonka koulutustaso on joko sama tai korkeampi.

Akateemisuus onkin aihe, joka puhuttaa lähes kaikissa aihetta ruotivissa nettikeskusteluissa ja monissa sinkkublogeissa. (Keskusteluihin osallistuville) miehille tuntuu olevan mysteeri, miksi naiset haluavat koulutetun miehen, miksei duunari kelpaa. Halutaan “mieluummin työtön maisteri kuin hyvää liksaa tienaava putkimies, vain siksi että maisteri on sattunut lukemaan ne tärkeät kirjallisuusklassikot”. (Tilastojen valossa työttömyys tosin vähentää pariutumismahdollisuuksia, oli koulutus mikä tahansa.) Akateemisuuden ja pariutumisen suhteesta puhuttaessa menee sekaisin moni asia. Tuntuu, että nettikeskusteluissa varsinkin miehet olettavat akateemisuuden tarkoittavan, että mies on aivokirurgi tai kauppatieteiden maisteri – heidän näkemyksensä mukaan naiset siis haluavat parantaa elintasoaan naimalla huippulääkärin tai toimitusjohtajan.

Oikeassa elämässä akateemisesti koulutetuissa on paljon rutiköyhää porukkaa, kuten sosiologeja ja kääntäjiä. Voi olla, että jotkut naiset etsivät elättäjää, mutta monille akateemisesti koulutetuille naisille akateeminen koulutus tarkoittaa tietynlaista maailmankuvaa, kiinnostusta älyllisiin asioihin ja analyyttisyyttä. Näitä piirteitä voi olla kenessä vain, tuskin sitä kukaan kieltää, mutta todennäköisyys on suurempi akateemisen väen keskuudessa. (Tietenkin myös psykopaatteja sun muita lieroja voi olla kaikkien alojen ja yhteiskuntaluokkien ihmisissä.) Heitto siitä, että miehellä pitäisi olla tietyt kirjallisuusklassikot luettuina, osoittaa että henkilö ei täysin tajua, mikä kaunokirjallisuuden harrastamisessa on ideana. Ei kukaan tule treffeille mukanaan ruksittava lista, jossa luetellaan venäläisiä klassikoita. Omassa tuttavapiirissäni on pilvin pimein ihmisiä, joille kaunokirjallisuus on ollut yksi tärkeimpiä asioita elämässä taaperosta saakka ja ymmärrän hyvin, että tuntuu vaikealta ajatella, että oma puoliso, jonka moni odottaa myös olevan paras ystävä, ei tajuaisi lainkaan, miksi kukaan haluaa lukea keksittyjä juttuja.

Minulle eräs mystinen ilmiö nettikeskusteluissa on puhe markkina-arvosta. Termiä viljelevät erityisesti palstoille kirjoittelevat miehet. Jokaisen naisen pitäisi laskea oma markkina-arvonsa miesten silmissä. Hommaa hankaloittaa, että miehestä riippuen markkina-arvoa vähentää milloin mikäkin asia, kuten tatuoinnit, lihavuus, lyhyt tukka, lapset tai ikä, kun taas joku saattaa pitää nimenomaan lyhyestä tukasta tai runsaista muodoista. Perusajatus kuitenkin on, että naiset haluavat aina miehen, joka on markkina-arvoltaan heitä ylemmällä tasolla. Jos (omien sanojensa mukaan) ruma ja lihava nainen valittaa, että ei löydy kumppania, palstamiehet ovat innokkaina valistamassa, että pitää arvioida oma markkina-arvonsa realistisesti ja ”tyytyä” alempitasoiseen mieheen. Eräs mies valisti naisia, että kyllä hänkin haluaisi hienon mersun, mutta on pakko tyytyä Toyotaan. Ajatus on hämmentävä. Onko parisuhde siis (joillekin) miehille niin tärkeä, ettei heitä haittaa, jos nainen ”tyytyy” elämään heidän kanssaan, kun ei parempaakaan voi saada. Voiko ihmisellä todella olla niin vähän arvostusta itseään kohtaan? Ajattelevatko he siis että ”Marjatta joutui tyytymään muhun, kun ei parempaakaan voinut saada, mutta onpahan ainakin eukko nurkissa”?

Toinen palstamiesten viljelemä päähänpinttymä on, että naiset saavat aina 1) seksiä 2) kumppanin, jos vain kelpaa. Pitkässä keskustelussa omasta mielestään normaalit naiset kertoivat, ettei heillä ole koskaan ollut miesystävää tai edes seksiä. Syiksi arveltiin esimerkiksi introverttiutta, ujoutta, erikoisia harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita sekä pituutta tai lyhyyttä. Varsinkin yli 180-senttiset naiset kertoivat, etteivät miehet kiinnostu eivätkä lähesty. Siihen palstamiehillä oli heti vastalause valmiina: ei voi olla, sulle ei vain kelpaa kukaan, yrittäisit oman tasoisia. Näiden miesten tuntui myös olevan mahdotonta tajuta, että miehet torppaavat lähestymisyritykset. Kuulemma kaikki miehet ovat aina onnellisia, jos nainen lähestyy. Olin mielestäni nuorena ihan nätti, mutta joskus kun yritin aloittaa baaritiskillä juttelun hymyilevänä ja ystävällisenä, mies sanoi: ”Ei kuule kiinnosta”, ja käänsi selän. Keskusteluun osallistuneet naiset sanoivat, että kun saa pakit kerta toisen jälkeen, itsetunto murenee. Miehet sanoivat siihen, että he vasta pakkeja saavatkin.

Tämä onkin keskustelussa surullisinta. Ihmiset kaipaavat yhteyttä toisiinsa, rakkautta, tukea, seksiä, arjen jakamista ja kuuntelijaa huolimatta siitä, ovatko miehiä vai naisia tai jotain muuta. Silti netissä kinastellaan siitä, onko naisilla vai miehillä parisuhdemarkkinoilla vaikeampaa – vaikeaa on varmasti kaikilla. Tuntuu, että varsinkin Suomessa lähestyminen on hyvin vaikeaa. Ei ole smalltalk- ja flirttailukulttuuria. Alkoholi sotkee asiat – harva arvostaa yökerhossa pilkun aikaan tapahtuvia änkyräkännisiä lähestymisyrityksiä, mutta koska smalltalk-kulttuuri puuttuu ja suomalainen on usein ujo, keskustelun aloittaminen leipähyllyn luona ei tunnu luontevalta tai edes mahdolliselta.

(Jatkuu)