Rakkaudesta ja menetyksestä
Luin Jonas Gardellin kirjan Rakkaus (trilogiasta Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, WSOY, 2013) jo kesän alussa, mutta jäin miettimään, mitä siitä sanoa. Romaani kertoo Rasmuksesta ja Benjaminista, jotka ajautuvat kumpikin tahoiltaan osaksi 1980-luvun Tukholman homopiirejä. Rasmus on tuppukylän erilainen poika, vanhempiensa silmäterä, Benjamin taas on kasvanut jehovantodistajien perheessä kyseenalaistamatta uskoaan. Rasmukselle oma seksuaali-identiteetti avautuu aikaisemmin, Benjamin joutuu uskonnon takia käymään karumpaa kamppailua. Sattumien kautta nuoret miehet ajatuvat äidillisen Paulin seurapiireihin. Samaan aikaan uusi pelottava sairaus, aids, ”homorutto”, leviää maailmalla.
Romaanissa ei sinällään ollut mitään vikaa. Se on helppolukuinen, mukaansatempaava, koskettava, surullinen ja kaunis. Gardell yhdistää sulavasti monen henkilön näkökulmat ja taustat. Hän ujuttaa luontevasti mukaan homoliikkeen historiaa. Juuri kun homot alkoivat pohjoismaissakin vaatia oikeuksiaan, tuli aids, jota alkuun pidettiin vain homoseksuaalien sairautena ja jopa Jumalan tai luonnon rangaistuksena. Taudin kourissa riutuvien miesten kohtalot olivat raastavia, kuten romaani osoittaa.
Gardellin romaanisarja on ilman muuta tärkeä. Juuri tänään venäläinen keihäänheittäjä Jelena Isinbajeva puolusti maailman lehdistölle maansa epäinhimillisiä homolakeja. ”Emme kaipaa maahamme tuollaisia ongelmia.” Eräs läheiseni sanoi, ettei koskisi Gardellin kirjaan pitkällä tikullakaan. (En ole oikein koskaan käsittänyt, miksi homoseksi on monien miesten mielestä iljettävää. Periaatteessahan heteroseksi on yhtä iljettävää eritteiden vaihtoa, mutta kiihottumisen seurauksena erittyvät hormonit poistavat iljettävyyden tunteen.) Kirja on siis tarpeen ja on hienoa, että se on noussut listoille.
Silti toivon kaunokirjallisuudelta vähän muutakin kuin pamfletinomaista ”katsokaa miten väärin heitä kohdeltiin” -asennetta. Yksi suosikkikirjailijoistani on Alan Hollinghurst ja eritoten teos The Swimming Pool Library (1988). Luin teoksen jo nuorena tyttönä ja ihastuin siihen, miten kirjailija kuvaa sekä homojen ihmissuheita että aistillisuutta. Romaanin tapahtumat alkavat vuonna 1983. Myös Hollinghurst käsittelee homouden historiaa ja oikeuksia Britanniassa ja tuo siis mukaan yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Aids alkoi levitä Eurooppaan siinä vaiheessa, kun Hollinghurst kirjoitti romaaniaan. Hänen hyvä ystävänsä kuoli sairauteen kirjoitusprosessin aikana. Vaikka homokammo oli lisääntymässä, Hollinghurst halusi omien sanojensa mukaan kirjoittaa rehellisen romaanin, joka ei ole poliittisesti korrekti tai koeta kinuta sympatiaa.
On ehkä kohtuutonta verrata näitä kahta romaania. The Swimming Pool Library on nuoren miehen esikoisromaani, todella väkevä ja osuva teos. Se ei kerro vain homoudesta, vaan rakkaudesta muutenkin. Hollinghurst ei tee mitään kompromisseja heterolukijoiden takia: romaanissa homous on välillä aika rujoa ja eläimellistä, ihan niin kuin seksuaalisuus muutenkin. Gardell taas on kirjoittanut romaaninsa selkeästi siisteille ruotsalaisille, joita haluaa herätellä ajattelemaan lähimenneisyyttään uudessa valossa. Mielestäni tämä pyrkimys syö romaanin taiteellista arvoa. Se on koskettava, kaunis ja riipivä, muttei kovin syvällinen. The Swimming Pool Library ravistelee ihan eri tavalla, se on raastavan syvällinen, aito ja rehellinen romaani, taiteellisesti korkeatasoinen ihan eri tavalla kuin Gardellin teos.
The Swimming Pool Librarya ei koskaan suomennettu, mikä kertonee paljon suomalaisista asenteista. Kun kysyin parilta käännöskirjallisuuden kustantajalta 1990-luvulla miksei kirjaa julkaistu suomeksi, vaikka se voitti palkintoja ja oli arvostelumenestys, vastaus oli että ”ei tollanen kirja kiinnostaisi Suomessa ketään” (siis homoista kertova romaani…). Hollinghurstin viimeisin teos Vieraan lapsi (Otava, 2012) ilmestyi kyllä suomeksi. Se onkin paljon siistimpi ja kivempi romaani, joka vetoaa hyvin Downton Abbeyn nostattamaan kiinnostukseen 1900-luvun alun ilmapiiriä (ja vaatteita) kohtaan. Kaikista muista Hollinghurstin kirjoista olen pitänyt paljon, mutta Vieraan lasta jaksoin lukea vain puoliväliin.