Rakkaus haussa

Olin tällä viikolla hauskassa tilaisuudessa. WSOY:n lämmin ja viisas tarmonpesä Anna-Riikka Carlson järjesti WSOY/Tammi-kirjakaupassa yhdessä markkinointipäällikkö Reetta Miettisenkanssa kirjalliset sokkotreffit! Tapahtumaan sai ilmoittautua kuka vain, joka pitää kirjoista. Ilmoittautuneita olikin kuulemma niin paljon, että myöhemmin järjestetään luultavasti uusia vastaavia tapahtumia.

En todellakaan ole sellainen sosiaalisen kanssakäymisen erikoisosaaja, joka marssii tuollaiseen tilaisuuteen täynnä itseluottamusta, päinvastoin. Matkalla Korkeavuorenkadulle teki mieli kääntyä takaisin ja mennä kotiin virkkaamaan. Koska olen aina liian aikaisessa, tulin tietysti paikalle ennen kuin tilaisuus oli edes alkanut. Alussa ilmassa taisi leijua useampikin ajatuskupla, joissa luki että olisinpa jäänyt kotiin. Onneksi Anna-Riikka ja Reetta olivat valmistaneet tehtäviä. Ensin piti miettiä, mitä kirjoja toivoisi löytävänsä potentiaalisen kumppanin kirjahyllystä. Sitten piti vertailla lappuja vastakkaisen sukupuolen kanssa ja katsoa, oliko mitään samoja nimikkeitä. Sen jälkeen meidät jaettiin ryhmiin ja pidettiin kirjallisuusaiheinen tietokilpailu, jossa oli onneksi helpot kysymykset.

Tapahtumassa oli mielestäni erittäin hauskaa, vaikka jännitti. Olihan tilaisuus hieman hälyisä, jotkut tosin näyttivät vaihtavan yhteistietojakin. Kaksi tuntia oli ehkä lyhyt aika, tai ainakin tilaisuuden jälkeen olisi voinut vielä mennä jonnekin. Ylipäätään toivoisin, että Suomessa otettaisiin oppia Yhdysvalloista, eikä seuranhaku olisi aina niin kamalan vakavaa tai jopa häpeällistä. Olisi mukavaa jos tällainen idea leviäisi muuallekin Suomeen. Samantapaisia tempauksia voisivat järjestää myös vaikkapa lemmikkikaupat tai miksei jopa luomuruokapuoti. Tutustuminen on aina helpompaa, jos on jokin yhdistävä kiinnostuksen kohde.

Luin kahvilassa uusinta Gloriaa, jossa oli toimittaja Laura Kangasluoman hyvä artikkeli netin deittipalveluista. Toimittaja kysyy aiheellisesti, miksi kumppanin etsimistä netistä pidetään häpeällisenä. Minäkin tunnen joitakin pareja, jotka ovat tutustuneet netissä, mutta siitä ei saa missään nimessä kertoa kenellekään. Tuollaiset asenteet voisi jo haudata. Tässä iässä ihmiset käyvät töissä, eivätkä jaksa notkua baareissa. Monia se ei muutenkaan kiinnosta. Kaikki eivät harrasta lavatanssejakaan. Aikuisena ”tarjonta” on suppeampaa kuin nuorisolla, sillä tässä vaiheessa moni on jo löytänyt kumppanin. Haja-asutusalueilla netti saattaa olla käytännössä ainoa keino tutustua oman ikäryhmän vapaisiin tyyppeihin.

Kun luin aiemmin esittelemääni Väestöntutkimuslaitoksen tutkimusta keski-ikäisistä yksineläjistä, tuli aika surullinen olo. Siellä sun täällä sekä miehet että naiset murehtivat sitä, että ovat yksin, eikä ole läheisyyttä tai seksiä. Jos vain heidät saisi jotenkin löytämään toisensa! Minulla on vajaa seitsemänkymppinen ystävätär, joka menetti aviomiehensä ja lastensa isän traagisesti. Hän löysi netin deittipalvelun kautta ihanan uuden miehen. On upeaa katsoa, miten nainen kukoistaa, on löytänyt jopa liikunnan ilon uudestaan, laihtunut ja kaunistunut. Maailmassa ei ole koskaan tarpeeksi rakkautta, ja olisi tosi pöhköä, jos tämäkin nainen olisi jättänyt väliin kumppanin etsimisen netistä vain siksi, että se on joidenkin mielestä häpeällistä tai antaa epätoivoisen vaikutelman. (Nainen asuu maaseudulla, missä ei ole mitään mummotunneleitakaan – tosin sienestysaikaan metsät ovat mummoja täynnä.)

Kotimatkalla ilmassa oli taianomainen auer. Kiitos Anna-Riikka ja Reetta!