Resupekasta herrasmieheksi

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä (WSOY, 2017)

Äänikirja, BookBeat

Vuosi herrasmiehenä on omakohtaista kertovaa tietokirjallisuutta, joka kuvaa kirjailijan itsensäparannusprojektia. Kolmen lapsen isä kyllästyi huonoihin käytöstapoihinsa ja päätti jo lastenkin takia muuttaa elämänasennettaan. Hän päätti kokeilla, voiko tavallisesta nuorehkosta suomalaismiehestä tulla herrasmies. Projektin aikana Joonas Konstig pohdiskelee, miten herrasmies on eri kulttuureissa käsitetty, mitä ilmiö pitää sisällään ja mitä hyötyä on vanhanajan hyvistä käytöstavoista.

Tavallaan kirjan nimi ja kansikuva ovat hiukan harhaanjohtavia. Aihe on nimittäin paljon laajempi kuin pelkkä herrasmiesmäisyys tai miesten pukeutuminen. Yleensä karsastan elämäntaito-oppaita, koska ne ovat mielestäni lapsellisia ja pinnallisia, ja inhoan siirappisia elämänohjeita. Minulle Vuosi herrasmiehenä oli älykäs elämäntaito-opas, johon jaksoin oikeasti perehtyä. Kirja herätti valtavasti ajatuksia ja sai tarkastelemaan omaa elämänasennetta kriittisesti.

Aihepiiri ei ollut minulle ennestään ihan vieras: kerään vanhoja tapaoppaita, rakastan brittikulttuuria ja olen perehtynyt pukeutumisen historiaan sekä pukeutumissääntöihin (miesten vaatetuksesta olen lukenut huvikseni). Ja ennen kaikkea vietin lapsena ja nuorena paljon aikaa isovanhempieni kanssa. Varsinkin mummini vaali vanhanajan tapoja ja takoi niitä kallooni. Onneksi, sillä moni käytöstapa on iskostunut selkärankaani.

Kiitos mummini, olen itsevarma käytöstapojen suhteen monella elämänalueella, esimerkiksi suhteessa vanhoihin ihmisiin. Teitittely tulee luonnostaan ja kovin vanhoja ihmisiä tavatessani saatan edelleen automaattisesti niiata. Sen sijaan samastuin Konstigin teoksessa moniin hänen puutteistaan. Olen aina ollut tosi huono small talkissa. Varsinkin nuorena jutustelu tuntui ajanhukalta ja olisin mieluiten kysellyt uusilta tuttavuuksilta samantien, mikä on heidän suurin pelkonsa tai uskovatko he Jumalaan. Kun toimittajan ammatissa rupesi tulemaan rutiinia, huomasin (ja huomaan edelleen), että otan helposti ammattimaisen empaattisen haastattelijan roolin tavatessani uusia ihmisiä. Konstig kuvaa tätä osuvasti: kirjailijalle on luontaista tarkkailla ihmisiä, poimia heistä tietoja ja saada heidät puhumaan. Sen sijaan on kinkkisempää ihan oikeasti keskustella – siten, että antaa keskusteluun myös jotain omasta itsestään.

Naisen kirja 2 – nykyaikaisen naisen tietokirja (Otava, 1960)

Konstig suorittaa herrasmiesvuoden aikana erilaisia kokeiluja: hän käy räätälillä, tapaseuran kokouksessa, kokeilee ratsastusta sekä miekkailua ja hakeutuu haastattelemaan Matti Klingeä (rohkea heppu, itse pökerryn pelosta kun vain näenkin Klingen). Konstig kuvaa osuvasti sitä, että herrasmiesmäisyys ja muu hyvä käytös tuppaa olemaan helpompaa vieraiden ihmisten seurassa. Kotiväkihän ei pääse pakoon ja heitä kohtaan tulee usein käyttäydyttyä miten sattuu. Konstig kuvaa raadollisesti varsinkin suhdetta lapsiinsa. Vieraita aikuisia kohtaan hän on kunnioittava, mutta ivaa omia lapsiaan, vaikka on heille esikuva. Kirjailijan itsekriittisyys ja oman käytöksen analysointi on virkistävää. Myös käyttäytyminen vaimon seurassa aiheuttaa itseruoskintaa: miksi seurusteluaikoina toista huomioidaan, mutta avioliiton arjessa tiuskitaan ja piereskellään kalsareissa?

Pidin tästä kirjasta todella paljon, kuin hullu puurosta – siitä huolimatta, että osa Konstigin havainnoista osui arkaan paikkaan. Olin jo muutenkin päättänyt, että yritän uuden vuoden myötä opetella myönteisempää asennetta. Konstig siteeraa teoksessaan ajattelijoita, joiden mukaan muista ei saisi puhua selän takana sellaista, mitä ei sanoisi heille kasvokkain. Auts. Huvittavaa, että Konstig kuitenkin itse suhtautuu kriittisesti vaikkapa henkilöihin, jotka käyttävät miesten puvun kanssa kirjavia sukkia.

Vuosi herrasmiehenä antoi erittäin paljon ajateltavaa, ristiriitaistakin. Toisaalta arvostan kovasti Konstigin kuvailemaa miesten pukeutumiskulttuuria, jossa muodikkaat oranssit kalossit puvun ja villakangastakin kanssa ovat tyylirike. Toisaalta rakastan myös sekopäisiä rajojen rikkojia muodin saralla. Vivienne Westwood on mielestäni mahtava, ja se hetki kun Yves Saint Laurent päätti tehdä smokkeja naisille ravisteli sekä muodin maailmaa että länsimaista naiskuvaa. Jos kukaan ei rikkoisi rajoja, ei syntyisi mitään uutta. Aikoinaanhan nousi iso kohu siitä, että Pierre Cardin puki Beatlet piukkoihin miesten ”sylinteripukuihin”, joissa ei ollut kunnollisia pikkutakin liepeitä. Mutta sairaan hyviltähän nuo nuorukaiset näyttivät soittaessaan Cardin-puvuissaan.

Ns. sylinterpuku teoksesta Pierre Cardin – Fifty Years of Fashion and Design (Thames & Hudson, 2005)

Konstigin kirja ei toki käsittele vain tapoja ja pukeutumista, vaan menee syvemmälle, oikeastaan siihen ytimeen, mitä ihmisyys on. Koska kirjoitan menneistä ajoista, olen itsekin miettinyt paljon sitä, miten erilainen ihmiskäsityksemme on verrattuna oikeastaan suureen osaan ihmiskunnan historiasta. Länsimainen yksilöllisyyden ihannointi on hyvin uusi keksintö. Vielä jokin aika sitten Suomessakin oli pakko olla kiinteä osa yhteisöä, jotta ylipäätään selvisi hengissä. Maatyöt tehtiin yhdessä ja talkoot olivat elinehto. Yhteisöstä erottuminen tai sitä vastaan kapinointi oli vaikeaa, jollei jopa mahdotonta. Välillä tuntuu, että näin on vielä suuressa osassa maailmaa, joko käytännön seikkojen tai uskonnon tai molempien takia.

Konstig osoittaa oivasti, mitä hyviä puolia sillä oli, että ennen ei palvottu yksilöllisyyttä, vaan haluttiin olla osa yhteisöä. Parhaimmillaan siihen kuului muiden huomioiminen ihan eri tavoin kuin nykyään. Pahimmillaan nykyaikainen yksilöllisyyden ihannointi viedään siihen saakka, että yksi ainutlaatuinen yksilö saa vaatia muita käyttäytymään oman mielensä mukaisesti kaikissa asioissa – esimerkiksi yleisestä, verovaroin ylläpidetystä kirjastosta pitäisi poistaa se kirja, jonka maailmankuva ei häntä satu miellyttämään (esimerkki minun, ei Konstigin). Samaten kaikki tunteet pitäisi saada ilmaista samantien. Konstig kritisoi tätä: olemme liian vakuuttuneita siitä psykologisoivasta ajatuksesta, että jos tunteita ei ilmaise, ne jotenkin patoutuvat ihmisen sisään ja hänen pitää mennä nyrkkeilysalille mätkimään.

Joitakin puutteita kirjassa mielestäni on. Konstig ei käsittele sitä, että herrasmiestouhuilu voi helposti kääntyä snobismiksi. Vilkuillaan muiden oransseja kalosseja sillä asenteella, että kyllä kalossien pitää olla mustat. Lehtihaastatteluissa Konstig on itsekin sanonut, että herrasmieselämä tuli kalliiksi jo pelkästään vaatetuksen tasolla. Toinen puute oli mielestäni, että Konstig sivuuttaa saksalaisen kulttuurin kokonaan. Saksalaisella kulttuurilla on kuitenkin aiemmin ollut erittäin voimakas vaikutus Suomessa.

Tämä teos toimi äänikirjana erityisen hyvin. Konstigin kerronta on (mukavan) seikkaperäistä, enkä olisi välttämättä jaksanut illalla lapsiperhearjen uuvuttamana syventyä kaikkeen kunnolla. Ainoa miinus oli, että lukija (sinällään hyvä) luki runsaat englanninkieliset lainaukset vähän kömpelösti. Lisäksi tekstissä oli virkkeiden tasolla yllättävän paljon toistoa. Tämä tunnetusti korostuu ääneen luettaessa.