Sekopäämurhaajan sulkasato

Samuel Bjørk: Yölintu (Otava, 2017)

[Vapaakappale kustantajalta]

Sisältää vihjeitä juonesta!

Moni ihastui norjalaisen Bjørkin esikoisdekkariin Minä matkustan yksin – itse olin kyllä siihen pettynyt. Yölintu jatkaa samaa sarjaa. Mia Krügerillä on taas henkisiä ongelmia ja mielenmyrskyjä, Holger Munch porskuttaa jaksamisensa äärirajoilla. Ex-hakkeri Gabriel Mørk koettaa sopeutua poliisityön kauheuksiin. Se onkin haasteellista, sillä vastassa on vielä ensimmäistä osaa hurjempi kiduttaja-murhaaja.

Nykydekkareissa riepoo kirjailijoiden pakkomielle tehdä murhaajista todella mielikuvituksekkaita. Lavastetaan asetelmia, käytetään omituista rekvisiittaa, tiputellaan outoja vihjeitä. Usein kuvioon sotkeutuu kummallisia ulkopuolisia hahmoja, tässäkin kilahtanut miljardööri. Joku sopiva mielenterveyspotilaskin pitää olla.

Yölinnussa on jälleen murhaaja, jolla on jos jonkinlaiset systeemit, rituaalit ja rekvisiitat. Periaatteessa tarinassa oli hyviä elementtejä. Alussa kaksi norjalaislasta lähetetään Australiaan, missä he joutuvat sekopääkultin hoiviin. Nykytasossa tutkitaan valtavirrasta poikkeavaa ongelmanuorten laitosta. Ikävä vain, että romaani oli todella sekava ja epäuskottava.

Luen dekkareita ennen kaikkea hyvin rakennetun juonen takia. Parhaimmillaan juoni on kuin pärekori, jossa eri tarinalinjat kulkevat toistensa yli ja ali ja muodostavat lopulta napakan kokonaisuuden. Yölinnussa juoni leviää joka suuntaan. Vaikuttaa siltä, kuin kakkososa olisi rykäisty ykkösen perään pikavauhtia.

Kirjassa on todella rasittavaa toistoa. Mia Krüger menee uudestaan ja uudestaan kapakkaan ja tilaa tuopin sekä Jägermeisterin. Hän on kerta toisen jälkeen itsarin partaalla ja märehtii kuollutta narkkarisiskoaan. Kerta toisen jälkeen hoetaan, että Gabriel Mørk oli tosi epävarma tullessaan poliisiin töihin. Curry toilailee kännissä uudestaan ja uudestaan, jopa töissä, mutta siitä ei seuraa mitään. Toistoa ja jankkaamista on myös kielen tasolla. Kaikki henkilöhahmot hokevat koko ajan ”mitä?” Kirjan lopulla alkoi tuntua, että kiljun, jos joku vielä sanoo ”mitä?”. Toisteisuutta on myös henkilöiden tarinoissa. Kirja vilisee lapsia, jotka ovat kokeneet uskomatonta kaltoinkohtelua.

Pahinta on, että Bjørk ei saa tarinaansa pysymään kasassa. Pöllöteema jää keskeneräiseksi. Hämäräksi jää, miksi pahis sieppaa juuri eläinten ystäviä ja pakottaa heidät elämään eläimen lailla – eikö olisi loogisempaa, että tämän kohtelun kokevat eläinten tappajat? Mukana on peräti kaksi henkilöhahmoa, jotka tykkäävät liimailla pöllön höyheniä omaan ihoonsa.

Mielestäni dekkarissa on erityisen tärkeää, että kaikki yksityiskohdat johtavat johonkin. Yölinnussa näin ei ole. Munch kärsii riipivistä pääkivuista ja lukija odottaa, että hänellä on vähintään aivokasvain. Pääkivuilla ei kuitenkaan ole mitään tarkoitusta. Munchin tyttären ihastuksella on sama sukunimi kuin miehellä, joka lähettää lapset Australiaan, mutta seikka ei saa oikein mitään selitystä. Epäuskottavia yhteensattumia vilisee: miten Miriam sattuukin törmäämään murhaajaan? Ja miksi tapahtumien pitää jälleen koskea Munchin omaisia, kuten ensimmäisessäkin dekkarissa? Kulttiteema jää irralliseksi: välillä vihjaillaan salaisista saatananpalvojien kulteista, mutta aihe jää ilmaan, samoin australialainen kultti.

Yölintu ei edes ollut kovin jännittävä, mutta pakkohan se oli lukea loppuun. Sen jälkeen harmitti.