Sellainen viikko

Tällä viikolla on tullut ihania uutisia. Tärkeä, viisas ystäväni Jussi Valtonen voitti Finlandia-palkinnon romaanillaan He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014). Sain kirjan kirjailijalta syntymäpäivälahjaksi, mutta en ole vielä ehtinyt lukea sitä. Valtosen aiemmat teokset ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle. Taidealan palkinnot ovat monessa mielessä ristiriitainen ilmiö, mutta tällä kertaa oli hienoa, että palkinto nosti keskiöön lahjakkaan tekijän, joka ei ole julkkis, eikä harrasta itsensä promotoimista. Tässä voitossa tärkeintä oli teos, ei tekijä, kustantamon markkinointiosaston temput tai sijoitus myyntilistoilla.

Heti perään hyväksyttiin tasa-arvoinen avioliittolaki. Viime hetkellä – ja kovalla kiireellä – kirjailijat, kääntäjät ja kirjallisuudentutkijat kokosivat vielä oman adressin, joka luovutettiin eduskunnassa eilen. Minulle laki on hyvin tärkeä paitsi yleisinhimillisestä näkökulmasta, myös äitinä: enhän voi tietää, millaisia pojistani kasvaa ja kenen kanssa he haluavat aikuisena jakaa elämänsä. Olisi kamala ajatus, että he joutuisivat epäarvoiseen asemaan, jos haluaisivat mennä naimisiin samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Paljon on tietysti tehtävää, sillä lain ympärillä käyty keskustelu toi esiin murheellisia ennakkoluuloja. Nyt voin rauhassa uneksia suloisista vävypojista!

Homofoobikot (tosin mielestäni ei ole kyse fobiasta, vaan pelkästään ilkeydestä) valittavat, että julkisuudessa ja mediassa touhotetaan liikaa homoista. Olen aivan samaa mieltä! Odotan kovasti sitä aikaa, kun homoseksuaalisuus merkitsee yhtä vähän kuin vaikkapa se onko ihmisellä päässään tukkaa vai ei. Sitten homoseksuaalisuutta ei tarvitse enää erikseen käsitellä mediassa. Voidaan kertoa vain ihmisistä.

“Viimeistelen” romaaniani, tai oikeastaan olen pannut sen mullin mallin ja haluan muuttaa kaiken. Romaanin viimeistely tuntuu samalta kuin ylioppilaskirjoituksiin lukeminen: tulee syyllinen olo, jos käy kaupassa, vaikka pitäisi olla puurtamassa.