Sivistys roskiksessa

Kävin dyykkaamassa Helsingin keskustassa roskalavaa, joka oli täynnä kirjoja. Yksi lava oli jo viety pois. En tiedä, oliko kokemus jonkinlainen oman aikamme symboli – paikalla häärineet veteraanidyykkaarit kertoivat, etteivät kirjat enää kelpaa minnekään. Lavalla ei suinkaan ollut mitä tahansa, vaan esimerkiksi:

– Eri kielten uudehkoja sanakirjoja
– Nykysuomen sanakirjasarja
– Suomen kielen oppaita 1990-luvulta
– Taidekirjoja
– Teoksia arkkitehtuurista ja sen historiasta
– Kansantajuisia, runsaasti kuvitettuja sotakirjoja 90-luvulta
– Kymmenittäin tunnettujen kotimaisten runoilijoiden teoksia
– Uusi Raamattu ja virsikirja
– Nuottivihkoja
– Klassikkoromaaneja, esim James Joycen Odysseus ruotsiksi ja Molieren näytelmiä
– Eroottisia romaaneja, esimerkiksi Henry Milleriä
– Keittokirjoja
– Kansallisbibliografia-sarjaa
– Kaari Utrion Familia – Eurooppalaisen perheen historia (7 osaa)
– Suomen taiteen historia -kirjasarja
– Teoksia esimerkiksi Perun ja Maorien taiteesta
– Matkakirjoja (esimerkiksi Göran Schildtiä)
– Tieteen maailma -kirjasarja

Saapuessani lava oli jo lähes ääriään myöten täynnä kirjoja. Pohjalle oli tietysti mahdotonta kaivautua. Otin esimerkiksi yllä näkyvät runoteokset, paljon muitakin runokirjoja, ne osat Utrion sarjaa jotka löysin, vanhan teoksen Raamatun äidit sekä Rosa Liksomia 1980-luvulta. Olisin ottanut paljon enemmänkin, mutta olin liikkeellä bussilla. Kaikki kirjat olivat priimakunnossa, kannettiinhan ne suoraan hyllystä roskalavalle.

Kirjoja kuulemma myydään aina vain vähemmän. Ihmiset eivät lue, eikä sivistystä enää arvosteta. Roskalvalle päätyneiden kirjojen kohtalo aiheuttaa minulle fyysistä tuskaa. Netissä ei todellakaan ole kaikki – hirveästi tietoa, kaunokirjallisuutta ja runoutta löytyy vain kirjoista. Ollaanko tosiaan valmiita viskaamaan se kaikki kaatopaikalle?

Ehkäpä roskalavan kirjat päätyvät energijätteeksi, välinpitämättömyyden kirjarovioihin.