Skandidekkarien kliseet yksissä kansissa

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin (Otava, 2016, suom. Päivi Kivelä)

[Kustantajan arvostelukappale]

Koiranulkoiluttaja törmää metsässä pikkutytön ruumiseen, joka on ripustettu puuhun. Kaulassa on lentoyhtiön minä matkustan yksin -kyltti. Samaan aikaan nuori rikostutkija Mia Krüger potee kokemiaan kauheuksia yksinäisessä saaressa. Pian ruumiita tulee lisää. Rikostutkija Holger Munch vaatii, että saa tutkimuksiin parikseen Mian. Alkaa kilpajuoksu hullun murhaajan kanssa.

Takannessa siteerataan Aftonbladetin mielipidettä: “Kerta kaikkiaan nerokas norjalainen dekkari, jossa on kaikki mitä haluat hyvältä tarinalta.” Jaahas, mielestäni tämä romaani ei ollut millään tavoin “nerokas”, vaan samaa skandidekkaristien suoltamaa liukuhihnakamaa, jota tulee ovista ja ikkunoista. Kaikki kliseet on saatu mukaan: on poikkeuksellisen älykäs, mutta hitusen häiriintynyt nuori nainen Lisbeth Salanderin tyyliin. Hänen parinaan on kokenut, vanhempi mies, joka tuntee isällistä huolta lahjakasta tyttöstä kohtaan. Alusta asti on selvää, että nyt ei ole asialla mikään hiprakassa hilluva tavallinen puukkojunkkari, vaan sosiopaattisarjamurhaaja.

Dekkaristit ja sarjojen sekä leffojen käsikirjoittajat päästävät itsensä aivan liian helpolla länttäämällä syylliseksi psykopaatin, joka on sekaisin kuin seinäkello. Kun syyllinen kerran on tosi kilahtanut, minkään asian hänen toiminnassaan tai elämäntarinassaan ei tarvitse olla uskottavaa tahi loogista. Päästä pöpithän voivat tehdä ihan mitä tahansa.

Murhasarja on yhtä epäuskottava kuin lukuisissa yhdysvaltalaisissa dekkareissa ja Criminal Mindsin kaltaisissa sarjoissa. Näissä tarinoissa murhaaja ei ota tuosta vain nirriä pois uhriltaan, eikä edes toimi perinteikkäiden harhojen vallassa Manson-klaanin tyyliin, tai vedä nuppiaan sekaisin huumehilla. Ehei! Hänellä on viesti tapausta tutkiville poliiseille. Ensinnäkin hän haluaa osoittaa heille olevansa heitä älykkäämpi, mutta omien mensatulosten postittaminen poliisiasemalle ei tietenkään riitä, vaan murhaaja rakentelee monimutkaisen juonen, jonka avulla saa pikku vihjein viestinsä perille. Hän tekee uutterasti taustatyötä, kunnes tietää poliisien yksityiselämästä kaiken. Hän suunnittelee vaikka kuinka paljon pikku yksityiskohtia viesteiksi poliiseille. Tässä kirjassa hän myös soittelee poliiseille härnäyssoittoja, samoin sanomalehdelle.

Salaisia viestejä väsäävä, loputtoman juonikas murhaaja on nykyaikaisen rikosviihteen uuvuttava klisee. Patricia Cornwellin alkupään tuotannossa ilmiö jaksoi vielä kiinnostaa, mutta ei enää. Skandidekkareista tuntuvat ropisevan pois viimeisetkin uskottavuuden rippeet. Kuinka paljon pohjoismaissa ylipäätään tehdään kieroutuneen julmia murhia? Skandidekkareissa populaa teurastetaan urakalla milloin Ystadissa, milloin Gotlannissa, ja Oslossakin veri lentää ja psykopaatteja vilisee joka kulmassa.

Ja kuinka moni murhaaja maailmanhistoriassa on viritellyt omituisia juonia, viljellyt mystisiä viestejä, rapsutellut merkkejä uhrien kynsiin ja tehnyt jepeille jekkuja?

Pohjoismaiset dekkaristit voisivat jo vähitellen keksiä jotain uutta. Kaipaisin vähän realistisempaa rikoskirjallisuutta, joka auttaisi oikeasti tajuamaan, miksi ihan tavalliset ihmiset tappavat. Mielikuvituksekkaat sosiopaattiteurastajat eivät enää kiinnosta.