Sukusalaisuuksia

Olen pitänyt Anja Snellmanin/Kaurasen kirjoista nuoresta asti. Esikoisen Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981) luin joskus 16-vuotiaana. Olin kiltti nynnerö Pakilasta, joten kirja sekä järkytti perinjuurin että kiehtoi. Samoihin aikoihin luin Andy Warholin muistelmateoksen Popismi: Andy Warholin 60-luku (Odessa, 1985, saatavilla ainakin Helsingin kaupunginkirjastossa). Itse asiassa luin molemmat teokset moneen kertaan, kuten nuorilla on tapana. Mielestäni elämäni olisi pitänyt olla samanlaista kuin noissa kirjoissa, en voinut ymmärtää miksi kökötin räntäsateessa 66A:ssa, vaikka minun olisi pitänyt elää hurjaa taiteilijaelämää, mieluiten New Yorkissa (en ollut koskaan edes juonut olutta tuossa vaiheessa!).

Jokin aika sitten luin Sonja O:n uudestaan (siitä otettiin uusintapainos 2010), eikä se ollu mielestäni vanhentunut yhtään, päinvastoin. Kirjan maaninen kieli on minusta mahtavaa ja toivoisin kovasti nykyajan silikonitissikulttuurin vastapainoksi samanlaista rujoa feminismiä. On hyvin vaikea kuvitella, että naispuolinen esikoiskirjailija kirjoittaisi nykyaikana samanlaisen teoksen. Totta kai romaani kuvaa vahvasti omaa aikaansa, mutta samanlaista kiukkua ja roisiutta ei kirjallisuudessa enää tunnu olevan – paitsi ehkä Snellmanin teoksessa Ivana B., josta pidin todella paljon. Päivi Alasalmi debytoi 1988 samaten rujolla romaanilla Saana (Gummerus) ja myös Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (Otava, 1984) järkytti. Totta kai järkyttäminen on nykyään vaikeampaa, mutta silti nuorten naisten romaaneja tuntuu vaivaavan jonkinlainen somuus, joka olisi 1980-luvulla naurettu ojaan. Toki silloin sorruttiin rujouden ja roson kuvauksissa myös ylilyönteihin ja välillä tuntui, että joidenkin kirjailijoiden ainoa tarkoitus oli äikänmaikkojen järkyttäminen, mutta jotain tuosta rososta toivoisi nykykirjallisuuteen.

Sonja O:ssa on edelleen jonkinlaista paljasta ja siksi raikasta raivoa. Välillä siitä tulevat mieleen Sylvia Plathin lyhentämättömät päiväkirjat, joiden teksti muistuttaa paikoittain raivokasta oksennusta. Ei ihme, että Snellman usein viittaa suoraan Plathiin. Heissä on jotain samaa, kielenkäytössäkin. Kun Plath kirjoitti päiväkirjoihinsa ilman pidäkkeitä, ajattelematta että tekstiä julkaistaisiin, hänellä esiintyy usein samanlaista kielen rytmillisyyttä kuin Snellmanilla.

Myöhemmin pidin erittäin paljon Snellmanin/Kaurasen teoksesta Kiinalainen kesä (WSOY, 1989). Se on hauskan päiväkirjamainen, mutta 19-vuotiaana se edusti minulle myös unelmaelämääni: minäkin olisin halunnut olla ihailtu kirjailija ja asua somassa talossa vauvan ja kirjoittamistani ymmärtävän miehen kanssa. (Sen sijaan, että olin tollo, joka ei saanut opiskelupaikkaa eikä työtä, eikä osannut kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiäkään.)

Kaikista Snellmanin kirjoista en ole pitänyt, mutta hänen kohdallaan sekin on myönteinen piirre. Usein Snellmanin teoksissa on jotain ärsyttävää, jotain mikä käy hermoon samalla tavalla kuin ruven raapiminen. Muistin taas tuon tuntemuksen, kun luin uutuutta Pääoma (Otava, 2013). Pidin teoksesta todella paljon, mutta samalla siinä oli piirteitä, jotka ärsyttivät.

Pääoma kertoo kirjailijan omiin kokemuksiin perustuen naisesta, jolla on vammainen sisar. 60–70-lukujen Suomessa vammaisiin ei suhtauduttu samalla ymmärryksellä kuin nykyään – tosin vammaiset eivät edelleenkään ole Suomessa mitenkään tasa-arvoisia ”terveiden” kanssa, he eivät aina saa tarvitsemaansa hoitoa ja kuntoutusta. (Esteettömyyden suhteen Suomessa ollaan onneksi monia muita maita edellä.) Pääoman tyttö, Maru, syntyy suu- ja kitalakihalkioisena ja lisäksi hänellä on muitakin oireyhtymiä, joista seuraa esimerkiksi nivelien epämuodostumia.

Sattumalta luin samaan aikaan Pääoman kanssa kasan polioinvalidien muistelmia. Monille poliolasten äideille oli 40–50-luvun Suomessa suoraan sanottu, että lapsen vamma johtui huonosta hoidosta tai oli Jumalan rangaistus. Snellmanin romaanissa aikuinen päähenkilö ihmettelee moneen otteeseen, miksei hänen sisartaan hoidettu. Ehkä taustalla oli häpeä siitä, että lapsen vamma on jotenkin vanhempien syytä – romaanista asia ei selviä. Vanhemmat tosin ovat omien sotatraumojensa pauloissa ja sen päähenkilö kokee eräänlaiseksi itsekkyydeksi.

Marun kohtalo meinasi välillä itkettää, vaikka hänellä menikin päällisin puolin hyvin, hän sai ammatin ja kykeni asumaan yksinkin. Päähenkilö Anu kuvaa häpeää, jota vammainen sisar aiheutti ja siitä seuraavaa suurta syyllisyyttä. Vaikka minulla ei ole vammaisia omaisia, tunnot on kirjassa kuvattu niin hyvin, että niihin pystyy samastumaan. Vammainen omainen kuvataan kirjassa elämän suureksi ristiriidaksi: hän on samaan aikaan sekä siunaus että kirous. Varsinkin sisaren vanhetessa omaishoitajan taakka on raskas, mutta samalla ”erilainen” sisar opettaa paljon.

Jossain kritiikissä syytettiin, että Snellmanin kieli on välillä kikkailevaa. Minusta ei. Olen aina pitänyt kirjailijan omintakeisesta kielestä, jossa on jännittävää rytmiä, erikoisia assosiaatioita ja oivalluksia. Pääomassa kieli on välillä maanista tajunnanvirtaa, välillä hakkaavaa kuten kansanrunoudessa ja -saduissa, joihin perheen karjalainen perintökin liittyy. Snellman ikäänkuin rakentaa kielellä ja ilmaisullaan kaoottisia palikkatorneja, jotka kuitenkin pysyvät pystyssä.

Pääoma on kaikinpuolin rikas ja ravisuttava lukukokemus.

Viime vuonna haastattelin kirjamessuilla Mirjami Hietalaa, jonka teos Isoveli (Tammi, 2011) käsittelee samanlaista teemaa. Siinä vammainen omainen on veli. Pidin myös Hietalan romaanista paljon. Vammaisten oikeuksia käsittelee kiinnostavasti Maija Haapion blogi. (Haapion kirjoihin en ole tutustunut.)