Surun paino

(Kuvakaappaus täältä)

Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoissa sana surulle on heaviness. Sana on aina tuntunut osuvalta. Suru, kuten masennuskin, ilmenee voimakkaina fyysisinä oireina, joista yksi on painon tunne. Tuntuu irvokkaalta, että masentunutta kehoitetaan piristymään, kun hän tuntee olevansa puristuksissa kivipaaden alla. Tai tuntuu, että sydämen päällä on paino, tai keuhkoja puristaa molemmilta puolilta niin, että hengittäminen on hankalaa. Masennus voi aiheuttaa päänsärkyä ja migreeniä, huimausta ja vapinaa, valtavaa uupumusta ja hengästyneisyyttä, itkukohtauksia ilman syytä sekä fyysistä kipua.

En ole kokenut, millaista masennus voi pahimmillaan olla, mutta ihan tarpeeksi kuitenkin. Sen takia pirteät memet, latteat teepussiaforismit ja coelhomaiset töräykset suututtavat. Nuorena ihmettelin usein, miksi pirteyttä ja onnellisuutta pidetään normaalina olotilana, josta masentuneisuus on poikkeus ja pahimmillaan sairaus. Miksei masentuneisuus ole normaali olotila? 1800-luvun synkeys on aina kiehtonut. Jaksan lukea loputtomiin viktoriaanisista surutavoista ja päntätä 1886 virsikirjaa, joka on täynnä ylettömän synkkiä virsiä.

Masennus on usein kroonista. Pitkän aikaa voi olla kivutonta ja kivaa, sitten masennus palaa. Viimeksi masennus iski työhön liittyvien asioiden takia. Kokemus oli niin musertava, etten saanut nukuttua, sitten tulivat kipu ja painon tunne, heaviness. Masentuneen ajatukset kääntyvät nopeasti itseä vastaan ja alkavat kiertää kehää. Alan aina märehtiä, että kohtalo/Jumala/elämä haluaa näyttää minulle, miten mitätön ja kelvoton olen. Jopa masentuneena tiedän, että ajatukset ovat järjettömiä, silti ne valvottavat, itkettävät ja painavat sydäntä.

Ihmisten pitäisi sanoa toisilleen useammin, että he arvostavat toisiaan. Miksi kehut ja arvostus säästetään muistokirjoituksiin ja hautajaispuheisiin? Asiat pitäisi sanoa silloin, kun toinen on vielä elossa. Se auttaisi paljon enemmän, kuin kehoitus ottaa itseään niskasta kiinni tai lattea sitaatti elämän ainutkertaisuudesta.