Synkillä teillä

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys(WSOY, 2014)

Tommi Kinnusen esikoisromaania on ylistetty siellä sun täällä. ”Hypetyksessä” on se vaara, että se menee liian pitkälle ja lukukokemus onkin pettymys. Yleensä en muuten edes lue kovasti hehkutettuja romaaneja, koska pelkään, etten kumminkaan tajuaisi mikä niissä on hienoa.

Jos kirjoittaisin teoksesta kriitikkona, voisin varmaan yhtyä vaikkapa Helsingin Sanomienkritiikkiin, vaikka se olikin oudon palvova. Kirjoitan kuitenkin nyt omasta lukukokemuksestani. Sekä pidin että en pitänyt Neljäntienristeyksestä. On totta, että se on hieno esikoinen, täyteläinen ja vahva. Ilman muuta lukemisen arvoinen. Vaikka kirjailija on nuori, uskon, että romaani koskettaa erityisesti sodan jälkeen kasvaneita.

Kuten Venla Hiidensalon Karhunpesä,myös Neljäntienristeys alkaa mummon kuolinvuoteelta. Vanha nainen, Lahja, muistelee jotakin kauan sitten tapahtunutta. Vuodesta 1996 siirrytään vuosisata taaksepäin, rivakan nuoren kätilön Marian näkökulmaan. Maria on Lahjan äiti, vahva ja itsenäinen voimanainen, joka saa isättömän lapsen ja rakennuttaa itselleen hienon talon. Lahjassa ei ole samaa itsenäisyyttä, hän haluaa oikean perheen hinnalla millä hyvänsä. Ensin seurataan Marian, sitten Lahjan, hänen miniänsä Kaarinan ja lopulta Lahjan miehen Onnin vaiheita. Luvut pamahtavat keskelle henkilöhahmojen arkea, sen kummempia selityksiä tai alustuksia ei anneta. Se on toisaalta mukavaa ja toisaalta ei – joistakin luvuista jäin miettimään, miksi juuri sellaista tapausta kuvattiin niin tarkkaan. Esimerkiksi käynee kesäpäivä, jona Kaarina ja Johannes purkavat ulkohuusia. Tytärten kauhistus huussin sisältöä kohtaan saa vähän liikaa tilaa, enkä ollut varma, oliko makin purkamisella jokin symbolinen merkitys, jota en tajunnut. (Sen lisäksi, että perhe siirtyy sisäkäymäläaikakauteen.)

Turhauduin myös siihen, että jotkut asiat jäivät kesken, vaikka se onkin selkeästi tietoinen kerrontaratkaisu. Lahja käsketään lestadiolaisten hoitokokoukseen, mikä aiheuttaa hänelle ahdistusta, mutta lukija ei saa koskaan tietää, mitä hoitokokouksessa tapahtui.

Talot ovat romaanissa tärkeässä osassa. Maria rakennuttaa unelmien talon itselleen ja tyttärelleen. Tiedän että tapaan kompastella yksityiskohtiin, mutta jäin kovasti miettimään, miten yksinelävä nainen pystyi 1900-luvun alussa rakennuttamaan niin ison talon monin uunein. Käsittääkseni tuolloin oli vielä voimassa savupiippuvero, eli kyse olisi ollut varsin vauraasta talosta. Ei kai kätilö niin paljoa tienannut? Naisten töitähän pidettiin kutsumusammatteina, joista ei paljoa maksettu. Uskoisin, että jo polkupyörän osto olisi tehnyt tiukkaa. Oma isoäitini toimi terveyssisarena 1950-luvulla ja käytti kunnan omistuksessa olevaa virkapolkupyörää – kolmelle lapselleen hän ei kyennyt polkupyörää ostamaan. Ainakaan Britanniassa työväenluokalla ei ollut varaa polkupyörään ennen maailmansotien välistä aikaa.

Saksalaiset polttavat Marian talon ja Onni rakentaa uuden. Pidin paljon Onnin rakennuspuuhista, niiden symboliikka aukeni hyvin. Kunnon suomalainen mies tietysti rakentaa perheelleen talon ja samaan ajatukseen vetoaa Lahja, kun aviomiehen puutteet käyvät selviksi. Onnissa on myös jälleenrakennusajan sankariarkkitehtia, hänellä on suuria suunnitelmia ja haaveita sekä talon että kesämökin suhteen, eivätkä ne aina ole ihan järkeviä. Onnin tarinaa olisin mieluusti lukenut enemmänkin, aloin jopa haaveilla, että Kinnunen kirjoittaisi miehestä erillisen romaanin!

Pidin kyllä Neljäntienristeyksestä, mutta siinä hiersivät samat tekijät kuin Karhunpesässä: kielen karuus ja kirjan maailman synkkyys. Tavallaan on hienoa, että keskushahmo Lahja on ikävä ja ilkeäkin ihminen, tosin osittain tahtomattaan. Tylyjen mummojen sielunelämää ei usein kuvata nykyromaaneissa! Silti synkkyyden vastapainoksi olisi taas toivonut vähän, noh, huumoriakin. Kinnusen niukka ja karu kieli oli minulle vierasta, välillä tuntui olisi ollut hampaissa hiekkaa. Romaanin maailmaan kieli toki istuu oikein hyvin. Sekä henkilöistä että kielestä heijastui jonkinlainen tylyys ja sen vuoksi molemmat jäivät minulle etäisiksi. Tarina ei oikein liikuttanut.

Hassua kyllä, sekä Karhunpesästä että Neljäntienristeyksestä tuli mieleen eräs suosikkiromaaneistani, Kate Atkinsonin Behind the Scenes at the Museum (Museon kulisseissa, 1995), vaikka se on tyylilajiltaan aivan erilainen teos. Atkinsonin romaanin keskeishahmo on pikkutyttö Ruby. Romaani on rakennettu samaan tapaan kuin Kinnusen teos, lukija läntätään luku luvulta keskelle henkilöiden elämää. Takautumaluvuissa käydään läpi neljän sukupolven naisten kokemuksia, sotaakin. Atkinsonin romaani on minulle rakas, koska se on lennokas, humoristinen ja mielikuvituksekas, muttei mikään kepeä pläjäys, vaan sisältää ihan yhtä synkkiä asioita kuin Hiidensalon ja Kinnusen sukusaagat. Ne vain on kerrottu eri tavalla. Hirveä äitikin kuvataan Atkinsonin kirjassa mustalla huumorilla. Kieli on rönsyilevää ja kirjan käänteet yllättäviä, silti se pysyy hyvin kasassa ja loppupuolella on yksi parhaista keikauksista ikinä. Romaani voittikin Withbread-kirjallisuuspalkinnon.

Vertailu on tietysti vähän hölmöä, mutta pidän enemmän myös Sirpa Kähkösen sota-aikaa kuvaavista romaaneista: niissä on lämpöä ja huumoriakin. Mieleen tuli myös Sami Hilvon Viinakortti (Tammi, 2010). Tuntuu hassulta, että Neljäntienristeyksen on sanottu käsittelevän tabuja, kun niitä käsiteltiin jo Viinakortissa.

Ajauduin myös pohtimaan Väinö LinnanTäällä pohjantähden alla –trilogiaa. Siinäkin on kurjia ja kamalia tapahtumia, mutta myös paljon huumoria. Kyllähän elämässäkin vuorottelevat synkkyys ja ilo. Onkohan niin, että meillä pidetään helposti huumoria pinnallisena ja synkkyyttä syvällisenä?