Syntymäpäivä

Marian Keyes: Further Under the Duvet (Penguin Books, 2005)

Täytin eilen 47 vuotta. Esimurrosikäisen ja teinin emona minulle ei onneksi pääse muodostumaan mitään harhakuvia omasta nuorekkuudesta, ja muistutuksia tulee muiltakin tahoilta. Lauantaina tapasin kummitytärtä.

KT: ”Mä haluun pelata sun kanssa muistipeliä, jotta pääsen voittamaan!”

Minä: ”Mitä mitä, mähän voin olla muistipelissä tosi hyvä!”

KT: ”Yleensä vanhat ihmiset kyllä muistaa huonosti.”

KTÄ [kummityttäreni äiti]: ”Noh, onko toi kohteliasta puhetta?”

KT: ”Miten niin? Te ootte vanhoja.”

Mielessä kävi, että vielä lukiossa opettajani olivat silmissäni vanhoja, suorastaan haudan partaalla – olihan moni heistä yli nelikymppinen. Tuohon aikaan, 1980-luvulla, lukuisat ystäväni vannoivat aikovansa kuolla ennen kuin täyttäisivät 30, koska hei, mitä järkeä oli elää ikivanhaksi (vaikkapa 32-vuotiaaksi). Geriatrisista rockkonserteista ei ollut kuultukaan, puumista puhumattakaan. Nelikymppisillä naisopettajilla oli beessit vekkihameet ja kultanappiset neuletakit, miesopettajilla suorat housut terävin etuprässein ja savenharmaat pehmeät Pomarfinn-jalkineet. Tosin 1980-luvulla moni 14-vuotiaskin käytti bleisereitä hurjilla olkatoppauksilla. Voimalauseita ei ollut keksitty, mutta voimapukeutuminen oli kova sana. Tyyli tihkui Wall Streetiltä kotimaisten cityjuppien kautta teini-ikäisille.

Markku Pirin voimapukeutumista, kainalossa Leena Sarvi. Anna 24.1.1989. Pirkko Janhunen/Ari Heinonen.

Kun kirjoitin romaaniani Perillä kello kuusi, tutkin sitä ilmiötä, että useimmat aikuiset tuntevat olevansa eri-ikäisiä kuin oikeasti ovat. Moni sanoo olleensa parikymppisenä paljon vanhempi kuin nelikymppisenä. Parikymppisenä ahdistus tulevaisuudesta painoi, nelikymppisenä iso osa valinnoista on tehty. On käyty läpi kriisejä sekä sairauksia ja huomattu, että niistäkin selviää. 50- tai 60-vuotias voi tuntea olonsa paljon kepeämmäksi kuin 25-vuotias.

Psykologit sanovat, että ihminen tuntee usein olevansa siinä iässä, jolloin oma minuus on kehittynyt ja ottanut muotonsa. Monille tämä tapahtuu 20–30-vuotiaana, joidenkin kohdalla myöhemminkin. Jos on löytänyt teini-iässä elämänmittaisen intohimon, josta on ehkä kehittynyt työ, voi tuntea olevansa ikuisesti 17-vuotias.

Omissa jälkeläisissä liikuttaa elämänusko, into tulevaisuutta kohtaan ja varmuus siitä, ettei itselle mitään kamalaa tapahdu. Joskus 12-vuotiaana tykkäsin kovasti kiipeillä katoille ja ihmettelin, miksi äiti halusi kieltää kivan harrastuksen. Enhän MINÄ putoaisi, minähän olin minä! Onnettomuudet tapahtuivat muille ihmisille. Käsitys omasta kuolevaisuudesta oli hyvin hatara.

Aikaamme sanotaan ikäpakkomielteiseksi, mutta kun vertaa nykyaikaa vaikka 1980-lukuun, aikamme tuntuu ikäsallivammalta. Nuoruudessani oli paljon tarkempaa, miten tietyn ikäisten piti pukeutua, mitä harrastaa, miten käyttäytyä, miten viettää aikaansa, aiemmista vuosikymmenistä puhumattakaan. Nykyaikainen pukeutumisen vapaus on hauskaa. 1960-luvun valokuvia katsellessa kauhistuttaa, miten nuoret ihmiset ahtautuivat keski-ikäisen univormuun. Anttilan katalogeissa myytiin epänaisellisia rouvaspukuja ja vanhuksille oli tarjolla tosi ankeita vaatteita.

Nuoruudessani ei tunnettu peppuhousuja eikä esitelty tissejä. Mitä löysempää, sen parempi. Lukioaikoinani muotia olivat isin vaatteet. Jaana, 5.12.1984. Virpi Leinonen/Risto Järvinen

Henkisesti vanhenemisen kyllä huomaa. Selvä merkki on ainakin se, ettei jaksa kiihtyä kamalasti kaikesta. 19-vuotiaana minäkin olisin varmaan raivonnut, että Hugh Hefnerin elämänuraa ei saa kullata, ukkelihan tienasi omaisuutensa naisia riistämällä. Iän myötä asiat eivät tunnu enää niin yksioikoisilta. On vaikeampi olla oikeassa, eikä kaikkea tiedä, tai oikeastaan ei tiedä paljon mitään (perheen nuoriso vahvistanee tämän mielellään).

Ikääntymisessä tuntuvat välillä uuvuttavilta oudot asiat, esimerkiksi se, että on elänyt niin monta kovin erilaista aikakautta. Itseänikin hämmentää, ettei lapsuudessani ja nuoruudessani ollut kännyköitä, internetiä, kotitietokoneita eikä paljon muutakaan. Kouluun hankittiin huippukallis videonauhuri keräämällä jätepaperia pitkin Pakilaa – jätepaperi jätettiin nipuissa portinpieleen, mistä me koululaiset noudimme sen. Projekti kesti pitkään. Näköpuhelin oli tuttu vain Joe Kaufmanin kirjasta Tekniikan kultainen kirja (täällä), nykyään oma 11-vuotias soittelee minulle töihin Whatsapp-videopuheluita. (Lapsena sain äitiin yhteyden työpaikalla vain keskusneidin välityksellä.) Kun perhe huristeli Ladalla kaikki olisivat varmasti hekottaneet, jos joku olisi yrittänyt väittää, että autoissa on joskus tietokoneet, joiden avulla voi katsoa oikean reitin.

Onneksi omat lapset pitävät nuorena. Ja onneksi teini-ikäisten äidin virkavaatimuksiin kuuluu olla nolo sekä ihan pihalla.