Takaisin natsiaikaan
Judith Kerr: Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin (suom. Kerttu Manninen, Otava, 1978)
Olen lukenut tänä kesänä 1800- ja 1900-lukujen saksalaisista kasvatusihanteista. Joidenkin asiantuntijoiden, esimerkiksi Alice Millerin, mielestä ne johtivat suoraan natsismiin ja holokaustiin. Lastenkasvatus on aina sidoksissa omaan aikaansa. Synnyin vuonna 1970, vain 25 vuotta sodan jälkeen. Saamani kasvatuksen ihanteina olivat rauhanaate, solidaarisuus, ihmisoikeudet, globaali oikeudenmukaisuus ja ajatus kaikista ihmisistä samanarvoisina. Tärkein taisi olla ajatus ei koskaan enää sotaa. Ihmiset olivat edelleen järkyttyneitä toisen maailmansodan julmuuksista.
Äitini eli suojattua elämää pikkukaupungissa ja kertoi vastikää kuulleensa holokaustista vasta parikymppisenä. Omassa lapsuudessani sen sijaan tuntui olevan voimakkaana vakaumus, että lapsi ei voi liian nuori ollakaan kuullakseen kauheuksista. Tuohon aikaan ilmestyi paljon lasten- ja nuortenkirjoja sodasta ja juutalaisvainoista. Ajatus lienee ollut, että uutta sotaa ja kansanmurhaa ei tule, kun lapset pannaan oppimaan tarpeeksi toisen maailmansodan julmuuksista.
Judith Kerrin Kun Hitler varasti vaaleanpunaisen kanin kuului suosikkikirjoihini. Luin sen moneen kertaan ja muistan edelleen kirjasta lähes kaiken. Kirja on tallessa mökillä. Jos juutalaisvainoista kertova kirja voi olla lempeä, Kerrin kirja on. Romaani pohjautuu Kerrin omiin kokemuksiin. On vuosi 1933 ja päähenkilö Anna on 9-vuotias. Natsit ovat lujittamassa valta-asemaansa ja Annan perhe päättää lähteä pakoon Berliinistä. Tavaraa voidaan ottaa tietysti mukaan vain minimimäärä, varsinkaan kun ei saa paljastua, että ollaan pakomatkalla. Annan vaaleanpunainen pehmokanikin jää jälkeen, ja myöhemmin perhe kuulee natsien takavarikoineen heidän kotinsa irtaimistoineen.
Perhe päätyy ensin Sveitsiin, sitten Ranskaan ja lopulta Englantiin. Kussakin maassa Anna ja hänen veljensä yrittävät sopeutua sekä oppia kielen. Omassa koulumenestyksessäni ei ollut hurraamista ja samastuin Annan vaikeuksiin oppia ranskaa.
Toinen suosikkini oli Christine Nöstlingerin Lennä, lennä turilas (suom. Soile Eskelinen, WSOY, 1977). Romaani kertoo Christel-tytöstä Wienissä vuonna 1945. Kun perheen kotitalo romahtaa pommituksessa, äiti pakenee lasten kanssa hylättyyn omakotitaloon kaupungin laitamille. Samaan taloon majoittuu toinenkin äiti samanikäisten lasten kanssa. Huhutaan puna-armeijan lähestymisestä ja pian venäläiset ilmestyvätkin seudulle. Christel ihastuu puna-armeijan muonitusmieheen Cohniin.
Nöstlingerin romaani toi sodan tunnelman lähelle. Hän kuvaa esimerkiksi pommitettua kaupunkia kouriintuntuvasti lapsen näkökulmasta. Tämäkin kirja perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin.
Kolmas hätkäyttävä sotakuvaus oli Myron Levoyn Keltainen lintu (suom. Alice Martin, WSOY, 1985). Voitin romaanin kirjoituskilpailussa ja luin sen yhdeltä istumalta. Päähenkilö, New Yorkissa asuva Alan-poika on vähän ulkopuolinen. Vanhemmat vaativat, että Alan pitää seuraa nuoremmalle tytölle Naomille. Alan ei haluaisi, mutta suostuu. Naomi on sodan traumatisoima, ei puhu ja pelkää kaikkea. Nuken avulla Alan saa yhteyden Naomiin. Käy ilmi, että Naomi on nähnyt, miten Gestapo hakkasi hänen isänsä kuoliaaksi. Naomilla on pakkoliikkeitä: hän repii pakonomaisesti paperia, koska hänen piti tuhota isänsä kanssa vastarintaliikkeen dokumentteja.
Keltainen lintu (Alan & Naomi) on hieno kirja, mutta minulle se oli täydellinen järkytys. Olin tietysti kuvitellut, että kun tuli rauha ja keskitysleirivangit vapautettiin, kaikki oli hyvin. 1970–80-luvuilla oli vahvana ajatus, että lapset selviävät mistä tahansa. Naomin kohtalo osoitti, ettei se ollut totta. Kun sain kirjan luettua, menin peiton alle piiloon ja itkin tuntikausia. En voinut käsittää, että maailma on niin paha.
Nyt äitinä tietysti tajuan, että Naomi ei ole kirjassa ainoa, jonka kohtalo on traaginen. Nykynäkökulmasta tuntuu käsittämättömältä, että aikuisten mielestä Alan voi olla syvästi traumatisoituneen lapsen kanssa kaksin ja auttaa tätä. Se ei todellakaan ole oikea tehtävä lapselle! Pakkoliikkeineen Naomi kuuluisi psykiatriselle osastolle. Levoyn kirja muistuttaa, miten pitkälle sodan kärsimykset ulottuvat. Olen nähnyt holokaustidokumentteja, joissa yhdeksänkymppiset itkevät keskitysleirillä kokemiaan asioita. Ihminen ei ole korkki, joka ponnahtaa aina pintaan!
Vaikka kirjat olivat järkyttäviä, olen tyytyväinen, että olin lapsi ja nuori aikana, jolloin uskottiin, että lastenkin on hyvä perehtyä sotaan.