Terroristin päässä

 

Åsne Seierstad: Yksi meistä – kertomus Norjasta (suom. Pirkko Leino, WSOY 2014)

Tartuin tähän teokseen erään poliitikon kohupäivityksen ansiosta. Retoriikassa on paljon samaa kuin Breivikillä ja päivitys oli ajoitettu vielä Utøyan massamurhan tienoille. Nähdessään kirjan olkkarissani jotkut ystävät kommentoivat, etteivät voisi koskeakaan sellaiseen teokseen. Samoin moni norjalainen ei halua edes sanoa Anders Breivikin nimeä. Mielestäni tällaisia tapauksia on kuitenkin tärkeä ymmärtää, ainakin niin pitkälle kuin se on mahdollista. Åsne Seierstadin kirja auttaa siinä.

Seierstad on toimittaja, joka on aiemmin raportoinut esimerkiksi Afganistanista ja Serbiasta. Kokemus kansainvälisistä konflikteista on varmasti ollut hyvä tausta Breivikiä tutkiessa. Kirjoittaja on tehnyt erittäin paljon taustatyötä. Hän on tutustunut paitsi oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, jopa Breivikistä pienenä tehtyihin psykiatrien arvioihin. Lisäksi hän on haastatellut uhrien omaisia sekä henkiinjääneitä nuoria. Vankka taustatutkimus näkyy kirjassa. Breivikiltä Seierstad yritti saada haastattelua, mutta tämä teki haastattelusta kauppatavaraa, eikä tapaaminen onnistunut.

Kirjan rakenne on hyvä: seurataan sekä Anders Breivikin että kahden uhrin elämäntarinaa. Se tekee tekstistä mukaansatempaavan. Aihe on kamala, mutta Seierstad onnistuu käsittelemään sitä niin ettei kirja ole liian ahdistava. Breivikiä kohtaan on mahdotonta tuntea myötätunoa, mutta jonkinlaista sääliä hänen hahmonsa herättää. Hän halusi olla eurooppalaisen äärioikeiston sankari, suuri komentaja, mutta on loppujen lopuksi aika mitätön hahmo. Seierstad kuvaa hyvin ihmistä, jolla on valtava kunnianhimo, muttei kykyjä. Hän on kaikkialla ulkopuolinen, vaikka janoaa ihailua. On ehkä luojan lykky, että Breivikillä ei ilmeisesti ole lainkaan karismaa. Muuten hän olisi saattanut saada muitakin mukaan harhaisiin projekteihinsa.

Laleh esiintyy riipaisevasti muistokonsertissa vuosi Utøyan jälkeen.

Breivikin ajattelussa on kylmäävää paitsi tietoisuus siitä, mihin kaikki johti, myös se, miten lähellä se on kotimaista oikeistopopulistista ”keskustelua”. Breivikin ajatukset ovat sanasta sanaan samanlaisia, mitä meillä hoetaan ainakin verkkokeskusteluissa. Breivikin oikeudenkäynnin aikoihin 2011 oikeistopopulistinen jargon oli vielä niin tuntematonta, että tuomarit luulivat hänen itse keksineen termistönsä. Tätä nykyä oikeistopopulistinen termistö uudissanoineen on levinnyt ilmeisesti ihan tavallisten tallaajien käyttöönkin. Nyt Suomessa toitotettavat ajatukset raiskaavista muslimimiehistä ja islamin salaisesta tavoitteesta hävittää kristinusko maan päältä maahanmuuton avulla ovat samoja ajatuksia, joihin Breivik uskoi. Välillä kirjaa lukiessa kylmäsi. Ja juu, kukin saa pelätä ihan mitä tahtoo ja suhtautua ”kriittisesti” maahanmuuttoon – pelottavaa on se, että ääriajattelu on ilmeisesti levinnyt äärioikeistolta oikeistopopulisteille ja sitä myötä tavallisten äänestäjien keskuuteen. Moni äärioikeistolainen tuomitsee Breivikin teot julkisesti, mutta voi kuvitella, että pinnan alla moni pitää niitä hyvänä juttuna. Breivikin ajattelu noudattaa samanlaista sekavaa logiikkaa kuin suomalaisten oikeistopopulistien ajattelu. Seierstad kartoittaa hyvin, millaisilla harhaisilla ajatusketjuilla Breivik päätyi teurastamaan nimenomaan teini-ikäisiä sosiaalidemokraatteja.

Seierstad kuvaa tarkkaan uhrien kuolintavat ja vammat – omaisten suostumuksella toki. Näin tulee selväksi, miten julmasti ja raukkamaisesti Breivik teloitti uhrinsa. Pelkkä ampuminen ei ilmaisisi sitä, että moni uhreista sai pysyviä vammoja, heiltä jouduttiin amputoimaan raajoja, poistamaan sisäelimiä ja he menettivät silmänsä.

Jo ennen kirjan lukemista olin sitä mieltä, että Suomi saa varmasti ennen pitkää oman Breivikinsä, ja kirja vahvisti ajatusta. Ei tarvita kuin yksi häiriintynyt henkilö, joka menee kyllin syvälle oikeistopopulistiseen ajatteluun. Tässä on yksi syy lisää olla huolissaan siitä, että Suomessa valtiojohto tai tietyt ääriainesten tunteisiin vetoavat poliitikot eivät ota mitään vastuuta kovan ajattelun lisääntymisestä. Natsihenkistä kohupäivitystäkään ei kunnolla tuomittu. ”Maahanmuuttokriittisen” puolueen johto ja kansanedustajat saattavat olla maltillisia käytännön tekojen suhteen, mutta tarvitaan vain yksi seuraaja, jolla rasistinen ja muslimifobinen kirjoittelu saa kattilan kiehumaan yli.

Viimeisen parin vuoden aikana oikeistopopulistisesta vihapuheesta on systemaattisesti rakennettu normaalia ilmiötä. Enää ei edes tarvitse mennä ns. pimeään verkkoon etsimään murhanhimoisia samanmielisiä. Pidän epäeettisenä sitä, että esimerkiksi Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat antavat jokaisen pakolaiskriisiä koskevan uutisen kohdalla kommentointimahdollisuuden, eikä lukijakommentteja juurikaan moderoida. Sanomalehtien kommenttiosuuksissa vihaajat lietsovat toisiaan entistä suurempaan vihaan. Ja kyllä, keskustella saa, mutta ei sillä tasolla, että pakolaiset pitäisi upottaa Välimereen. Kommenttiosuuksissa myös jaetaan täysin virheellisiä faktoja, jotka tarpeeksi toistettuina alkavat näyttää asialliselta tiedolta. Myös Breivik uskoi Seierstadin kirjan mukaan paikkansapitämättömään tietoon – olivathan kaikki Norjan joukkotiedotusvälineet hänen mukaansa ”kulttuurimarksistien” hallinnassa.

Nykyaika korostaa selviämistä, kärsimysten puhdistavaa vaikutusta ja kathrasista. Yksi meistä osoittaa, että on kokemuksia, joista ei voi selvitä. Utøyan tapahtumat olivat niin järjettömiä ja kohtuuttomia, että omaiset tuskin pääsevät niistä ikinä yli, vammautuneista uhreista puhumattakaan. Sama pätee tietenkin Oslon keskustan pommi-iskuun. Häkellyttävintä Breivikin tapauksessa on ehkä se, että hän toimi kaiken aikaa yksin. Hän haki kyllä tukea ajattelulleen netistä, mutta netin äärioikeistolaisetkin olivat hänen mielestään liian maltillisia. Moni heistä tuomitsikin Breivikin terroriteot jälkeenpäin. Yksi ihminen päätti murhata kerralla lähes 90 henkeä ja aiheuttaa fyysisiä ja psyykkisiä vammoja sadoille muille. Se on edelleen tyrmistyttävää.