Tiedon valtatiet ja kärrypolut

Historiallista romaania tehdessä yksi hankala haaste on se, että entisaikaan ihmisillä ei ollut ulottuvillaan yhtä paljon tietoa kuin meillä. Minun on erittäin työlästä kuvitella, mitä esimerkiksi 1930-luvun ihminen on maailman menosta tiennyt. Ei ollut televisiota, internetistä nyt puhumattakaan. Kirjojakin ilmestyi vähemmän, eivätkä ulkomaiset lehdet olleet kaikkien saatavilla. 1800-luvulla sanomalehti ilmestyi kerran viikossa. On todella haastavaa kuvitella, millaista se on ollut. Eräässä muistelmateoksessa kerrottiin, että koko kylä odotti sanomalehtipäivää, lehti luettiin kannesta kanteen ja koko viikko keskusteltiin siitä, mitä lehdessä oli kirjoitettu.

Mummoni oli sota-aikaan sairaanhoitajana sairaalajunassa, joka ajeli pitkin poikin keräämässä haavottuneita. Hän kertoi, ettei hänellä ollut paljoakaan tietoa sodan suuremmista linjoista. Oli vain keskityttävä hoitamaan oma työ. Nykynäkökulmasta tiedän sodasta yhtä sun toista, joten on vaikea kuvitella, miten mummo oikein koki asemansa.

On vaikea hahmottaa, mitä ihmiset ovat tienneet muusta maailmasta, kun matkustaminenkin oli harvinaista. Minua kiinnostaa kovasti se, miten paljon suomalainen lähetystyö toi tietoja kaukaisista maailmankolkista. Lähetyssaarnaajia oli esimerkiksi Ambomaalla (Namibiassa) ja Kiinassa. He kertoivat kuulumisiaan kirjeissä ja lähetysuutisissa sekä toivat asemapaikaltaan esineistöä, joka koottiin näyttelyiksi. Varhaisessa lähetystyössä on jotain kiehtovaa. Työläiskotien tyttäret lähtivät maailman ääriin lähetyssaarnajien rouvina, myöhemmin naimattomatkin naiset pääsivät lähetyssisariksi. Se on ollut naisille ainutlaatuinen mahdollisuus päästä näkemään maailmaa ja luoda “ura”.

Nykyään tietoa on tarjolla niin paljon kuin jaksaa lukea. Erään työn tiimoilta törmäsin Burkittin lymfoomaan. Katsoin heti netistä, että mikäs sairaus tämä on. Kyseessä on syöpälaji, joka koettelee erityisesti Saharan eteläpuolisessa Afrikassa eläviä lapsia. Nykyinen tiedon paljous on tiedonnälkäiselle helposti kohtalokasta ajankäytön suhteen: pari tuntia illasta sujahti, kun luin Burkittin lymfoomasta. Yksi lempiaiheitani on polio. Seuraan netistä polionvastaista taistelua, tarkistan säännöllisin väliajoin uskotaanko WHO:ssa tavoitteeseen, jonka mukaan polio saataisiin hävitettyä maailmasta vuoteen 2015 mennessä. Lääkärithän kokevat nahoissaan, miten paljon terveystietoa netissä on saatavilla, nykypotilas kun on usein jo diagnosoinut itse itsensä nettitiedon perusteella. On vaikea kuvitella millaista oli silloin, kun lääkäri tai terveyssisar piti kaikkea tietoa hallussaan.

Toisaalta nettitieto on turhauttavaa. Inhoan Googlea, se on todella ärsyttävä. Kun etsii tietoa emistä (kukan osa), Goole tarjoaa tietoa samannimisestä levy-yhtiöstä. Iso osa kansainvälisestä akateemisesta tiedosta ja tutkimuksesta on ns. “näkymättömässä internetissä” (invisible web), saatavilla vain erillisten hakukoneiden kautta, ja ne taas täytyy tietää, Google ei niitä tarjoa. Google painottaa kaupallista höpönlöpöä. Netistä löytyvä Suomen historia on edelleen sattumanvaraista ja vähäistä. Myös etsiminen on rasittavaa. Kun ottaa tietosanakirjan hyllystä, haluttu asia on heti käsillä.

Kun huomasin, että paljon juttuja lähimenneisyydestämme löytyy blogeista, aloin itsekin skannailla vanhoja lehtiä ja kuvata stillejä vanhoista kotimaisista elokuvista Pinterestiin. Netin ehdoton etu menneisyydestä kirjoittavan kannalta on tietysti, että siellä voi helposti nähdä millaisia asiat olivat. Ja jakaminen on hauskaa. On hienoa, että ihmiset skannaavat vanhoja kuviaan, isovanhempien kirjeitä ja jopa ravintoloiden ruokalistoja. Maailmalla on ihmisiä, jotka harrastavat kirppisdioja ja skannaavat niitä nettiin. Esimerkiksi Flickr-palvelussa on löydettyjen diojen ryhmiä. Dioissa saattaa olla taianomainen tunnelma, kuten tässä, ja usein ne muistuttavat lapsuuden asioista, jotka ovat jo unohtuneet.