Tukkanuottasilla
Olen nyt onnistunut lainaamaan kaupunginkirjastosta sähkökirjan – jipii! Puolisen vuotta sitten yritin, ei onnistunut, vaikka asiaa käytiin läpi sähkökirjavastaavan kanssa. Järjestelmä on mielestäni edelleen hyvin vaivalloinen. Käytössä siis iPad2, jouduin lainaamaan ja palauttamaan kirjan noin viisi kertaa, ennen kuin se suostui latautumaan tabletille.
Vähän mietityttää, miksi noin huonosti toimivaan systeemiin syydetään rahaa tällaisena aikana, kun kulttuurin määrärahat vain pienenevät. Englanninkielisten sähkökirjojen kokoelma näytti olevan todella surkea, enimmäkseen Ö-luokan kökköviihdettä. Mietin jopa, onko englanninkieliset kirjat saatu ilmaiseksi. Tekijät olivat täysin tuntemattomia, vaikka seuraan myös viihde-, kauhu- ja jonkinverran fantasiagenreäkin.
Ensimmäinen lainaamani sähkökirja oli Philip Teirin Talvisota (Otava, 2013). Olin jo pitkään aikonut lukea sen, koska saman tekijän novellikokoelma Donner-ryhmä (Otava) oli minusta hauska. Lainasin Talvisodan sähkökirjana, koska luin sen Kreetalla. Teos sopikin ipad-lukuun oikein hyvin, koska se on vetävä ja mukaansatempaava – erilainen väline ei hiertänyt yhtään. (Ainoa miinus on, että kun lapset näkevät minun lukevan ipadilla, he alkavat kärttää, että saavat pelata. “Miks äiti sä saat pelata ipadilla mut me ei saada!!”)
Talvisota kertoo Maxista ja Katriinasta, kuuttakymppiä lähestyvästä pariskunnasta, joka ei osaa erota, muttei oikein elää yhdessäkään. Välillä kerronta siirtyy aikuisten tytärten näkökulmaan: isosisko Helen elää tavallista keskiluokkaista lapsiperhe-elämää, vajaa kolmikymppinen Eva etsii elämälleen suuntaa taideopinnoista Lontoossa. Molempien arkea luodataan osuvasti.
Tykkäsin Teirin kirjasta todella paljon. Se on hauska ja samalla älykäs. Pidin siitä, että henkilöitä kiinnosti muukin kuin makkarakastike ja pyykit. Maxin ajatuksia sosiologiasta ja sitä kautta nyky-yhteiskunnasta on kirjassa runsaasti, Evan kautta aukeaa taidemaailma. Henkilöistä parhaiten oli kuvattu Max ja hänen lapsenlapsensa Amanda. Varsinkin Katriina jäi minulle vähän etäiseksi. Eva tuntui vähän liian vanhalta ollakseen niin pihalla elämänsä suhteen – tai pihalla voi toki olla vaikka satavuotiaana, mutta useimmat 29-vuotiaat joutuvat kuitenkin elättämään itsensä. Tämä ei kyllä haittaa lukukokemusta, jos unohtaa Evan iän. Evan katkeroitunut taideopettaja oli oikein hersyvä ja uskottava hahmo ja elämä Lontoossa kiinnostavaa.
Talvisodan lukeminen oli hauskaa, ajatuksia herättävää ja sujui vauhdilla. Myöhemmin sitten huomasin, että sekä blogikirjoituksissa että joissakin kritiikeissä on mainittu, ettei teos ole kovin syvällinen. Itse en lukiessa kärsinyt minkäänlaisesta syvällisyyden puutteesta ja jäinkin miettimään, miksi jotkut lukijat ovat kirjoittaneet niin. Kuuluuko meidän kulttuuriimme, ettei humoristinen teos voi olla syvällinen? Helsingin Sanomien kritiikissä jopa tyrmättiin, että Talvisota ei ole mikään taideromaani. Jäi epäselväksi, mikä kriitikon mielestä on taideromaani. Toisaalta kritiikeissä usein hiertää tarve pakottaa kaikki kirjat johonkin kategoriaan.
Talvisota on fiktiota ja herättää paljon ajatuksia nykyisestä elämänmenosta – miksei se siis ole syvällinen? Ei se mikään sisällyksetön töräyskään ole. Minulle teos tarjosi oikein antoisan lukukokemuksen.