Turhaa häpeää

Eija Maarit Ojala & Osmo Kontula: Tarvitseeko minua kukaan – Keski-ikäiset yksineläjät perhekeskeisessä yhteisössä (Väestöntutkimuslaitoksen julkaisuja D 40/2002)

Yksinäisyys on Suomessa suuri ongelma – tosin samoin taitaa olla monissa muissakin länsimaissa. Suomalaisessa yksinäisyydessä on tietysti omat erityispiirteensä. Meillä paha olo ja masennus käännetään sisäänpäin ja toisaalta erakoitumista ei pidetä epänormaalina. On hyvä, ettei yksinäisyyteen vetäytymistä ihmetellä, mutta toisaalta se aiheuttaa sen, ettei ihmistä välttämättä haluta “häiritä”, vaikka hän ei todellisuudessa viihtyisi yksinäisyydessään. Yksinäisyys on tabu, omasta yksinäisyydestä ei puhuta, sillä sen pelätään karkottavan muut, mikä osittain pitääkin paikkansa. Ihmisillä tuntuu olevan jonkinlainen sisäsyntyinen tarve hakeutua suosittujen lajitoverien seuraan. Evoluutiopsykologeilla olisi varmasti tähänkin selitys.

Hienoa siis, että yksinäisyyttä tutkitaan. Paradoksaalistahan on, että samalla kun yksineläminen lisääntyy, yhteiskunnan perhekeskeisyys korostuu. Yksineläjät ovat monessa suhteessa, esimerkiksi mitä tukiin tulee, huonommassa asemassa kuin perheelliset. Sitten ovat vielä ympäristön asenteet: perheetöntä ei välttämättä kutsuta mukaan perheellisten juttuihin, jo siksikin, että oletetaan, ettei häntä kiinnosta. Pahimmillaan suhtautuminen yksinelävään voi olla jopa vihamielistä: oletetaan, että hänessä on jotain vikaa, kun ei ole onnistunut “narraamaan” itselleen puolisoa. Vanhapiikavitsit eivät suinkaan ole kuolleet sukupuuttoon. Edelleen kaikilla naisilla pitäisi olla puoliso, mutta jos keski-ikäinen nainen “metsästää” miestä, hänelle saatetaan nauraa. Mielikuvat miehenkipeästä vanhastapiiasta istuvat tiukassa. Puolisottomuus voi olla häpeä miehellekin. Ja vaikkei ympäristön asenteista välittäisi, yksinäinen elämä saattaa olla masentavaa ja ahdistavaa.

Ojalan ja Kontulan tutkimus on ensimmäinen keski-ikäisten yksineläjien sosiaalista elämää käsittelevä laajempi tutkimus Suomessa. Yksineläjät kertovat kokemuksistaan ja tunteistaan kirjoittamalla sekä haastattelujen avulla. Tutkimuksessa tulee siis esiin yksinelävien oma ääni. Mukana on niitä, joita yksin jääminen surettaa, mutta myös niitä, jotka ovat valinneet itsellisen elämän tietoisesti.

Tutkimus on erittäin kiinnostava. Miesten ja naisten erojakin käsitellään. Miehelle esimerkiksi työttömyys saattaa olla suurempi häpeä kuin naiselle. Miehelle on edelleen tärkeää tienata ja osoittaa elintasoaan ulkoisin merkein, esimerkiksi hienon auton avulla. Omat vanhemmatkin saattavat huomautella, että tuossa iässä pitäisi jo olla oma talo ja lapsilauma. Häpeä työttömyydestä ja köyhyydestä johtaa helposti vastentahtoiseen erakoitumiseen. Toisaalta moni haastatelluista olisi ollut valmis hakemaan aktiivisesti seuraa, mutta pikkupaikkakunnalla ei välttämättä järjestetä keski-ikäisille sinkuille mitään.

Vaikka en ole yksinelävä, vaan minulla on kaksi ihanan iloista ja eläväistä kämppistä, tunnistin monia haastateltujen kokemuksista ja tunteista. Loppujen lopuksi suurin osa ihmisistä haluaa samaa: kosketusta ja läheisyyttä, jonkun jonka kanssa olla oma itsensä ja jutella. Toki on heitäkin, joille erakkoelämä sopii, eikä ympäristön pitäisi heitä sen takia paheksua. Jos joku tuntee, ettei tarvitse muita ihmisiä, eläköön hän niin kuin haluaa.

Toivoisin, että mediassakin puhuttaisiin avoimesti yksinäisyyskokemuksista. Masennuksesta, syövästä ja työttömyydestä voi jo mediassa avautua, mutta eipä tulee mieleen ketään julkkista, joka olisi avautunut yksinäisyydestä. Tänä viikonloppunakin lööpeissä oli vaikeasti sairas iskelmälaulaja, joka oli löytänyt rinnalleen ihanan miehen. Tuntuu, että kaikki ne, jotka elävät sairautensa kanssa yksin ja ilman tukea, ovat hiljaa.